Antti Tuisku – Unelmien toteuttaja

(0:03 – 2:02)
Tällä kertaa tiedon jäljillä vieraaksi saapuu aikamoinen monilahjakkuus, artisti, oman hiihtotiimin perustaja, espanjalaistunut Antti Tuisku. Mitäs me lähdetään, Pekka, tällä kertaa selvittelemään Antista ja hänen urasta? No meillä on keisinä toi unelmien toteuttaja ja jos miettii Antin uraa ihan siis, me otetaan kiinni siihen artistiuteen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin.

Jos ajatellaan sitä idolsista ihan noihin viime vuosiin, niin Antti on muuntunut, muuttunut, kasvanut ja löytänyt itsensä, niin otetaan kiinni siihen, että miten tämä kaikki on päässyt tapahtumaan. Ja sitten tottakai tuosta ATSki-tiimistä, että jos ajatellaan, että minkälaisessa pohjamudissa hiihto on ollut Suomessa, miten sponsorit on kaikunnut, miten hiihtoliitolla on mennyt. Ja sitten tulee tämmöinen artistiuden lopettanut henkilö, joka päättää, että no mä perustan oman skitiimin ja teen ilmiön tähän ympärilleen, niin otetaan siihen ilmiön kiinni, että miten unelmien toteuttaja Antti Tuisku on saanut tämän kaiken mahdolliseksi.

Ja sen verran haluan mennä myös pintaan syvemmälle, koska hänen on lyhyt terapeutiksi lukenut itseänsä, niin varmasti se oman itsensä tutkiminen on tullut tuossa moneen kertaan pinnalle ja pitänyt sitä tehdä ja lukee itsensä niin kuin muitakin ympärillä, niin kyllä me siitäkin vähän puhutaan. Ihan varmasti. Eiköhän me päästä peto irti.

Peto irti ja sisään. Tervetuloa mukaan Tiedon jäljellä podcastin uuteen jaksoon. Tänään vieraksemme saapuu yksi Suomen rakastetutuimmista pop-artisteista Antti Tuisku.

Latoimme matkamme Antin uran alkuvaiheesta ja siitä, miten nuori lahjakkuus löysi tiensä suuren yleisön sydämiin. Tervetuloa Antti. Kiitos paljon, kiitos.

Hei, mitä kuuluu just nyt ja minkälainen on se arki, missä tällä hetkellä Herasmies menee?

(2:02 – 5:38)
No just nyt kuuluu sitä, että tosiaan tämän viikon olen käymässä täällä Suomessa, eli tämän viikon lopussa käydään kisoja tuolla Tampereella Suomen kappia ja olen siellä sitten auttamassa ja vähän velvollisuuksia hoitamassa niin sanotusti tuon meidän ATSki-tiimin tiimoilta. Ja nämä minun nykyisin aika harvaksi käyneet Suomi-visiitit, niin kuin tämäkin nyt, minä olen viimeksi ollut täällä kolme kuukautta sitten ja seuraava reissu on joskus tuossa parin-kolman kuukauden päästä, niin nämä on kyllä aikamoista hurlumheitä, että joka päivä minulla on ollut tapaamisia vähän eri yritysjohtajien kanssa liittyen just siihen, että mitä kaikkea ATSki-tiimin kanssa voisi tehdä, että me yritän hyödyntää täällä Suomessa oloajan sillä tavalla, että minä pääsen tapaamaan ihmisiä kasvotusten, se on aina tosi paljon mukavampaa ja palkitsevampaa. Mutta sitten mitä tulee minun elämään yleisesti ottaen, niin tosiaan Espanjassa asun, sinne on siirretty kirjat ja viime Suomi-reissulla, kun olin, niin Kelasta soitettiin, että nyt olet sitten virallisesti tippunut Suomen sosiaaliturvajärjestelmästä ulos, että se on aina semmoinen merkki, että nyt ollaan oikeasti… Vakavan äärellä.

Niin, nyt ollaan oikeasti ikään kuin muutettu sinne Espanjaan. Ja kyllä se on jossain määrin ehkä myös yllättänyt. Minullahan on ollut asunto sieltä viimeiset kahdeksan vuotta, ja minä olen ikään kuin viettänyt tosi paljon siellä aikaa.

En koskaan yli sitä kuutta kuukautta vuodessa, mutta kuitenkin sillä lailla tosi paljon, ja minä olen ikään kuin mieltänyt, että asun Espanjassa. Mutta olen kyllä nyt päässyt huomaamaan, että sitten kun kirjat oikeasti siirtää sinne, ja se oikeasti muutat sinne, ja menet Espanjan sosiaaliturvajärjestelmän piiriin, niin siinä on aika pitkä matka vielä siitä puoleksi Suomessa, puoleksi Espanjassa asuvasta, Espanjassa lomailijasta, siihen, että elää sitä elämää pysyvästi siellä. Ja tässä viittaan just esimerkiksi kaikkiin byrokratiakoukeroihin, että suomalaiset herkästi ehkä ajattelevat, että täällä on paljon paperihommia ja paljon byrokratiaa, mutta minä aina sanon, että tervetuloa Espanjaan, että sitten ehkä oppii sen arvostaan ikään kuin sitä helppoutta, mikä täällä Suomessa tämän tyyppisissä asioissa on.

Olen omistanut sieltä Torveahasta kahden osakaskumppanini kanssa viimeiset kohta kolme vuotta sellaisen suurimman suomalaisen kokonaisvaltaisen kiinteistövälitysyrityksen, ja olen lähtenyt siihen ihan silloin kolme vuotta sitten tällaiseksi hiljaiseksi osakkaaksi niin sanotusti. Mutta nyt kun sitten tiesin, että kirjat siirtyvät Espanjaan ja koko elämä siirtyy sinne, niin näin tässä ikään kuin sellaisen mahdollisuuden sille, että pääsen myös sinne operatiiviselle puolelle mukaan. Näin sitten hyppäsin viime kesänä ja olen siellä nyt vastannut kaikesta markkinointiin liittyvästä.

Meillä itse asiassa oli viime vuonna iso brändiuudistus, eli yrityksen nimi on alun perin Loma Espanjassa, mutta nykyään se tunnetaan nimellä Le Homes. Siihen on liittynyt tosi paljon kaikkea sellaista, mikä on vähän yllättänytkin mut jopa, että mulle on ollut siinä virkaa ja minusta on ollut tosi paljon apua. Teen siellä niin sanotusti 50 prosenttista työpäivää, että joka toinen viikko täydet viikot toimistolle, ja joka toinen viikko sitten pystyn keskittymään kaikkeen muuhun.

Esimerkiksi juuri näihin hiihtohommiin ja ATSki-tiimin edustusjoukkuun ja seuran pyörittämiseen liittyviin asioihin.

(5:38 – 5:41)
Eli ei käy aika pitkäksi. No ei varmasti.

(5:41 – 6:58)
Ei, että se on jotenkin edelleen. Minua hämmentää usein se ihmisten mielikuva ja ajatus siitä, että kun on muutettu Espanjaan, ja ihmiset ehkä ajattelee, että nyt Antilla on mahdollisuus ottaa easimmin, mutta ei se ole koskaan ollut ikään kuin minua. Mie koen, että mulle suurinta elämän suola on se, että me pystyn tässä tapauksessa synkronoituun tuohon yhteiskuntaan, ymmärrän kulttuuria paremmin, opin kielen, pystyn työskentelemään.

Olen ikään kuin osa sitä yhteiskuntaa, ja se antaa mulle tosi paljon struktuuria siihen mun omaan kalenteriin ja omaan arkeen, että minä en haahuile siellä tyhjän päällä. Meillä on ihan mahtava työyhteisö siellä, ja koko ajan toiminta kasvaa. Käytiin läpi viime vuoden tulokset, ja tehtiin taas ennätystulos, ja tänä vuonna joudutaan jälleen kerran rekryymään lisää porukkaa sinne töihin.

Ne on tosi upeita merkkejä myöskin siitä, että vaikka se on yhteistyön tulos, niin silti se, että me pystyn myöskin ajattelemaan, että se työ, mitä minä olen siellä nyt tehnyt, niin se varmasti myöskin osittain kantaa hedelmää.

(6:58 – 7:15)
Upea juttu tuo. Miten sinä näet sen trendin? Se on varmaan koronan jälkeen tullut, ja tuo brändi-uudistuskin kuvaa siitä, että siellä on muitakin kuin suomalaisia asiakkaita.

Minkälaisia trendejä sinä näet siinä asiakasvirroissa? Minkälaisia asuntoja sieltä haetaan, ja minkä syyden takia sinne halutaan?

(7:16 – 9:38)
Tällä hetkellä puolalaiset on varmaan ehkä suurin asiakaskunta, ja siihen syy on itse asiassa vähän surullinen. Kun olen jutellut ulkomaalaisten ihmisten kanssa, muun muassa puolalaisten ja ukrainalaisten kanssa, niin vahva viesti on se, että siellä Itä-Euroopassa on, ja siellä kytee sellaista tietynlaista pelkoa, mihin me voidaan varmaan jossain määrin täällä Suomessakin samaistua, että me ymmärretään ikään kuin niitä ajatuksia. Minulla oli itsellä sellainen oma henkilökohtainen esimerkki, että minun oma asuntokattohuoneestani siitä Torreviehan rannasta puolalainen ostaja osti sen näkemättä sitä asuntoa, ja maksoi siitä sen, mitä pyysin.

Sieltä tulee tällä hetkellä tosi paljon ihmisiä, ja kyllä Espanjassa huomaan sen, että se on kyllä monen kulttuurin ja monien kansallisuuksien suuri koktaili, ja tavallaan minä itse tykkään siitä tosi paljon, että siellä se kaikki jotenkin solahtaa ikään kuin kivalla tavalla, että minä en ole itse huomannut siellä mitään sellaisia ikäviä lieveilmiöitä esimerkiksi tähän asiaan liittyen. Tosin täytyy myöskin tässä kohtaa sanoa, että se minun elämä on siellä sellaista, että minä en tiedä, että missä minä edes sellaiseen törmäisin, mutta minä koen, että se elämä, itse asiassa se perusarki, jos unohdetaan kaikki se byrokratia, niin se perusarki niiden ihmisten kanssa, ja se perusoleminen ja operoiminen, niin se on suurta iloa joka päivä. Ihmiset ovat hyvällä tuulella riippuen siitä, onko he espanjalainen vai jonkun muun maalainen, ja espanjalaiset arvostavat hirveästi sitä, että pyrit puhumaan heidän kieltä, vaikka et sitä kauhean täydellisesti vielä tekisikään, ja he arvostavat sitä, että sinne ei vain mennä pelkästään lomailemaan, vaan he näkevät ihmisistä myös tosi hyvin sen, että nyt on sellaista porukkaa, jotka haluavat olla osa tätä yhteiskuntaa.

Se on mielestäni aika hienoa, että sellainen myös siellä huomataan.

(9:38 – 10:22)
Tosi upeasti kuvaat toi ja kuulostaa sieltä, kun kuuntelee sinua, että se integroituminen siihen yhteiskuntaan ja kulttuuriin on aika pitkällä sinulla. Ja sitten just toi, että sinulla on siellä se oma arki, etkä sinä elä siellä sitä, että mitä sinä suunnittelet, että sinä tulet Suomeen, että se olisi varmaan aika tyhjääkin. Toi varmaan rauhoittaa ja mahdottaakin sitä tietyllä tavalla, että sinulla on siellä omat bisnekset, oma arki siellä, ja sitten sinä tulet välillä tänne Suomeen.

Sanoit tuossa, että olet kahdeksan vuotta jo ollut asunto siellä, ja nyt sitten pidemmän aikaa jo asunut. Miten se on muuttanut sinua ihmisenä? Sinähän olet ollut, olen seurannut sinun uraasi, ja sinä olet tosi valvoimainen ja avoin ja aito.

Mutta miten tämä Espanjassa-olo niin on? Onko sinä huomannut, että se on muuttanut sinua jollain tavalla ihmisenä?

(10:23 – 11:30)
Luulen, että se on vapauttanut minua tietyllä tavalla. Kyllä Suomessa oleminen on ollut minulle aina vähän sellaista, että huppupäähän ja lippalakki syvälle. Sitten ehkä joutuu vähän miettimään sitä, että minulta lähdet kauppaan ja jaksatko kohtaamisia.

Vaikka se ei enää tänä päivänä olisikaan ikään kuin sellaista, että kenenkään ei tarvitse tästä nyt tehdä sellaisia päätelmiä, että minä en saisi liikkua missään rauhassa. Kysehän ei ole siitä. Minä saan liikkua kyllä täälläkin ihan rauhassa tänä päivänä, mutta se toimintamekanismi on jättänyt ehkä minuun jäljen, että täällä herkästi ikään kuin Suomessa ajautuu itse siihen, että sitä vähän varoonäyttämästä itseään.

Sitten kun sitä ei tarvitse tehdä siellä Espanjassa, niin jotenkin ryhti paranee ja perushabitus paranee. Olet paremmalla tuulella. Ehkä se Espanjaan muutto on myös osoittanut minulle sen, että jos minä tästä selviän, niin minä selviän kyllä ihan mistä vaan.

(11:36 – 12:43)
Päästiin jo tuohon kiinteistöbisnekseen Espanjassa, ja tuolla huoneen taululla tiedonjäljillä podcastin mukaisesti on vähän taustatöitä Arskan kanssa tehty, ja kaivettaisuusta kaikenlaista mielenkiintoista. Tuo Idolsikin näkyy, että varmaan yhtään haastattelua on antanut, jossa ei tätä asiaa jollain tavalla käsitelty. Mutta jos mennään hetkeksi artisti puoleen, niin sitten me palataan tuohon ATSki-tiimiin, joka tuolla vähän kuuluu, ja moneen muuhun juttuun, missä olet tällä hetkellä mukana.

Me katsottiin Arskan kanssa tuo kuolemattomuusprojekti, joka on Yle Areenassa. Se on tosi ihana tarina, ja siinä käydään vähän sitä artistijuuttakin läpittein. Siellä tuli Asko Kallonen aika monessa paikkaa, varsinkin siinä uran alkuvaiheessa Idolsin kolmossia varmaan oli vähän tällainen ATSki-tiimi ja hiihdon tyyli, niin vähän niin kuin Juha Miedon 80 Lake Placidin HB-mitalli.

Se kolmossia saattaa olla sinulle aikamoinen onnenpotku. Mutta kysyisin ehkä siitä Asko Kallosesta ja siitä, minkälainen merkitys Askolla on ollut sinun uralle varsinkin siinä alkuvaiheessa.

(12:44 – 18:04)
Askolla on ollut minun uralle tosi iso merkitys. Ehkä nimenomaan siinä uran alkuvaiheessa vähän pienempi, mitä ihmiset olettaa, koska Askohan ei toiminut varsinaisesti minun taustahenkilönä silloin. Eli kun meillä oli Idols, niin Asko rupesi automaattisesti hoitaan asioita Idols-voittajan kanssa.

Ja sitten taas tässä tapauksessa minä, joka tulin kolmanneksi, mutta sitten vain ikään kuin signattiin sinne levyyhtiölle heidän vain tämmöisestä omasta tahdostaan, niin sitten minun taustalle tuli vaikuttaa ikään kuin siihen saman rooliin, mitä Asko teki vaikka Hannan kanssa, niin minulle tuli sitten niemisen peku. Mutta levyyhtiö oli kuitenkin sellainen, että kaikki tavallaan operoi kaikkien kanssa ja kyllä sen Askon merkitys totta kai siinä Idols-ohjelmassa on ollut ihan merkittävä. Ja sitten Asko siirtyi minun taustalleni.

Mitähän tämä olisi ollut? Varmaan jotain… Jos en hirveästi valehtele, niin sanoisinko, että joskus 2007-2008 ehkä.

Minulla tuli siihen aikaan levyyhtiövaihdos ja me lähdimme ihan seuraamaan Askoa ja Pekua. He lähtivät silloin siitä isosta VMGstä, joka oli jo ehtinyt fuusioitua Sonin kanssa, niin lähtivät perustamaan omaa levyyhtiötä ja lähdimme sitten heidän perässä sinne. Asko on tosi iso auktoriteetti.

Hän on valtavasti upeita näkemyksiä. Hän on tosi taidokas siinä, mitä hän tekee. Se ei ole millään tavalla sattumaa, että hän on nostanut niin useita bändejä ja soolo-artisteja suureen suosioon.

Ja hän oli auttamassa minua erityisesti just niinä hetkinä, kun en ehkä itse oikein tiennyt, että mihin minun pitäisi olla menossa. Mutta samaan aikaan tässä Askoon liittyen on tietty paradoksi mielestäni minun omalla uralla. Siinä, missä Asko on ollut äärimmäisen merkityksellinen minun uralle, kun en ole tiennyt, mitä minä teen, niin samaan aikaan minulle itselle on ollut oman urani kannalta äärimmäisen merkityksellistä se, että katkaisin myös sen työsuhteen Askon kanssa.

Ja tämä tapahtui silloin vuosi, pari ennen kuin Betonirtit tuli. Minä myös ymmärsin itsestäni sen, että olin ikään kuin tottunut, vähän ehkä huomaamattanikin siihen, että minulle oli tosi tärkeää miellyttää Askoa. Ja Asko oli minulle niin sellainen jumalasta seuraava ja on edelleenkin.

Jotenkin ehkä unohdin sen, mitä itse ajattelin. Se ei ollut tietenkään Askon tarkoitus. Hänellä oli pelkästään hyvät tarkoitusperät, mutta jossain kohtaa siinä piti käydä isästä irrottautuminen.

Näin minä sen itse ajattelin. Napanuora piti katkaista siihen Askoon. Meillä on äärimmäiset läheiset välit edelleen tänä päivänä.

Olen hänelle kiitollinen kaikesta, mutta hän ymmärtää ihan täysin tämän, mitä minä puhun. Hän tiedostaa ja on itse varmasti samaa mieltä siitä, että se on ollut minulle tosi tärkeää, että minä lähden tekemään sillä lailla sitä juttua, että minä itse kasaan siihen ihmiset. Minulla ei ole enää suurta auktoriteettia sanomassa minulle, että onko tämä nyt hyvä vai huono juttu.

Minun pitää uskaltaa luottaa siihen omaan näkemykseen, vaikka se olisi vähän hullua. Uskon, että tämä on ollut yksi iso syy, miksi En kommentoi-albumista tuli niin menestynyt kuin siitä tuli. Koska ei se ollut helppoa.

Silloin, kun me kirjoitettiin itse En kommentoi-kappale, joka oli sellainen hokema biisi, ja siihen aikaan varsinkin se on aika kantaa ottava se kappale. Siihen aikaan se oli jotain todella uutta, tuoretta ja freshiä. Minulle sanottiin levyyhtiöiltä eräs ihminen, jolle soitin sen kappaleen, sanoi, että muulla porukalla tuolla levyyhtiöllä tulee menemään paskat housuun, kun ne kuulee tämän.

Siihen joutui tosi paljon puskeen, että sä saat ikään kuin tämän näkemyksesi läpi. Se oli niin mahtavaa, kun elin sellaista aikaa itseni kanssa. Olin silleen, että jos ne ymmärrät näkemystäni, niin teen heidän kanssa tätä levyä.

Tämä on näin yksinkertaista. Kyllä teen tämän jonkun kanssa. Teen tämän sen kanssa, joka uskoo muhun.

Levyyhtiöllä nähtiin mun palo ja mun tahtotila. Me ei ehkä ymmärretä tätä, mutta ymmärrämme tuota tyyppiä, joka ymmärtää itse tätä hommaa noin täysin. Ne ovat monesti sanoneet minulle jälkeenpäin, että mun oma spiritti imasi heidät mukaan, vaikka ne eivät olleet varmoja siitä, mitä me tehtiin.

Tässä on tosi hyvä osoitus siitä, miten tärkeää sinun on oikeasti seistä itse niiden asioiden takana. Ihmiset innostuvat, jos sinä olet itse innostunut, vaikka se asia ei välttämättä olisi mitenkään erityinen. Mun musahan oli tosi erityistä, mutta puhun nyt yleisellä tasolla.

(18:04 – 18:34)
Tuohon Vakko ottaa vielä kiinni, kun siinä kyseessä dokkarissa myös… Siellähän tuli Kalle. Kalle oli ollut jo, mutta Jurekkin tuli tähän messiin.

Kun Askoltakin kysyttiin, mitä Antille tapahtui siinä kohtaa, niin se oli tosi koskettava se hyvin lyhyt vastaus. Antti löysi itsensä. Se kertoo mun mielestä just tuon, miten teidän välit ja miten hän on nähnyt myös sen Napo Nuoran katkaisun ja kuinka merkityksellistä, että sinä uskalsit mennä kohti sitä, mitä sinä oikeasti aidosti itse olet.

(18:35 – 20:57)
Juuri näin. Sitten sanottakoon tähän, että ihan niitä samoja koen olevani itseni kanssa hukassa tyyppisiä fiiliksejä. Kyllä niitä tulee vieläkin.

Ei tuollainen ikään kuin ajatus itsensä löytämisestä. Musta olisi kauhean kiva, että ihmiset ymmärtäisivät sen, että se ei ole sellainen, että löydän itseni kerran elämässä. Ja sen jälkeen olet löytänyt itsesi.

Ja sitten voit mennä hautaan itsesi löytäneenä. Meidän elämä muuttuu koko ajan. Meidän ympäristö muuttuu.

Meidän elämän piiri mahdollisesti muuttuu jonkun verran. Ikään kuin ajatukset ja ambitiot, mitkä meidän sisällä on, ne muuttuu. Meidän pitää sopeutua siihen kaikkeen.

Silloin todennäköisesti elämän aikana tulee monta kertaa tapahtumaan se tilanne, että me emme täysin tiedä, että missä me olemme ja mihin me pitäisi olla menossa tai kuka me olemme. Siitä on tullut vähän semmoinen mun mantra, mitä me tosi mielellään hoen varmaan kyllästymiseen asti, että on tosi tervettä pysähtyä aika ajoin kysymään itseltä, että kuka me olemme ja mitä me haluamme. Varsinkin tämän ajan maailmassa, missä me mennään hirveätä vauhtia koko ajan eteenpäin.

Meille tulee valtavasti ärsykkeitä joka paikasta. Me ei malteta odottaa uuden Netflix-sarjan uusia jaksoja. Meidän pitää saada kaikki heti koko ajan.

Tämän tyyppisessä maailmassa varsinkin sitä ikään kuin vain toistaa päivästä toiseen sitä, mitä sinä teet, sitä sen enempää ajattelematta. Sitten sinä yllätyt joskus viiden kymmenen vuoden päästä, että miksi minun on niin tyhjä olo. Miksi me koen, että emme ole yhtään siellä, missä minun pitäisi olla.

Ehkä jossain kohtaa, jos olisit pysähtynyt ja ihan vähän pohtinut sitä, että hei, tuntuuko tämä vielä hyvältä? Okei, tuntuu, mahtavaa, jatketaan sillä tiellä. Mutta onko minulle noussut jotakin muuta ajatuksia?

Onko minun mieleen noussut omasta elämästäni ja minusta itsestäni jotain sellaisia ajatuksia, mitkä minun pitäisi jotenkin rekisteröidä ja kuulla? Ne ovat tosi tärkeitä pohdintoja, mitä minun mielestäni jokaisen kannattaisi tehdä.

(21:03 – 21:52)
Tuossa kun päästiin pop-uraan ja idolsiin, niin kun sanoit aikaisemmin, että sinulla on se suunta, vanha välillä ei ole itselläkään aina selvää ja sinä menet vähän intuitiolla ja näin. Sinä varmasti unelmoit silloin, kun sinä lähdit idolsiin pop-tähtöydestä, mutta vastaus on niin odotuksia. Sinulla on jotain mielikuvia varmasti olisi, että mitä se voisi olla.

Lähdit varmasti vain osallistua ja katsoa, miksi se riittää. Siellä tulikin hiottiin timantti, niin minkälainen se matka ja kuinka paljon siellä tuli vastuinkäymisiä, mitkä tulevat yhtäkkiä ihan seinään ja niitä ei pysty ennakoimaan sitä hommaa?

(21:54 – 22:33)
Kun sanoit tuossa, että minullakin on varmaan ollut jotakin ajatuksia siitä, mitä se on, niin rupesin miettiä, onko minulla itse asiassa ollut. Rovaniemeltä pystymme tästä Sivan kassalta. Minulla ei ollut oikeastaan musiikista ja esiintymisestä mitään muuta ajatuksia kuin se, että vitsi olisi hieno esiintyä ihmisille vähän niin kuin Madonna esiintyy.

Ehkä se oli tyyliin ainut. Kukaan ei tiennyt siitä idolsista yhtään mitään. Siellä vain pyörii televisiossa sellainen mainos, että haen mukaan uutta pop-tähtiä.

Sitten ajattelin, että haluan olla pop-tähti. Sitä itse asiassa sen enempää ajattelen, mutta mitä se pop-tähti on.

(22:33 – 22:34)
Purottuiko lääkärin hommat siinä?

(22:34 – 26:22)
Niin, joo. Mitä se pop-tähti olisi sitten on. Minulla oli siihen mennessä ollut Rovaniemellä vahvasti sellainen ajatus.

Olin jo opiskelemassa Lapin musiikkiopistossa klassisen laulun puolella ja olin saanut jo teatterirooleja. Minulla oli selvää, että haluaisin lähteä Helsinkiin pop ja jazz konservatorioon. Se oli silloin Oulun kylässä.

Haluaisin sinne lähteä opiskelemaan. Musiikkia ja laulaminen oli kyllä minulla tosi vahvasti sellainen tie, mitä haluaisin lähteä viemään eteenpäin. Mutta ehkä ne suurimmat vastoinkäymiset kuitenkin liittyivät siihen, että sun elämästä tuli julkista.

Olin tosi herkässä iässä itseni löytämisen ja itseni etsimisen suhteen. Aika pihalla siitä, mikä minua kiinnostaa. Jos puhutaan seksuaalisuudesta ja kaikesta, että etin itseäni tosi paljon monellakin saralla.

Sitten siitä sun elämästä tulee näiden tämän kaltaisten ajatusten kohdalla julkista. Huomaat, että jokaisella on joku mielipide. Pienimmistäkin asioista kirjoitetaan.

Aika nopeasti huomaat sen, että en enää kuule omaa ääntä ollenkaan. Siitä tuli omasta elämästä selviytymistaistelua. Niihin aikoihin omassa elämässä liittyen ihmissuhteisiin tapahtui järisyttäviä asioita, mitkä jätti muuhun jäljen.

Välillä olen ihmetellyt, miten olen hyvässä paikassa. Koen, että kaikki on korvien välissä suht hyvin tasapainossa, vaikka olen käynyt pressin läpi. Minulla on ollut vahva tukiverkosto ympärilläni.

Olen aina ollut ihminen, joka ei patoa asioita sisälle. Olen aina puhunut kaikesta. Koen, että olen valinnut oman linjan julkisuudessa jättää yksityiselämästä tiettyjen asioiden läpikäymisen pois.

Olen kunnioittanut omaa päätöstäni 22 vuotta. Olen ylpeä siitä. Se on hankalaa tällaisella alalla, vaikka ihmiset ovat kauhean uteliaita, kysyvät ja ihmettelevät, miksi et voi puhua.

Ehkä se tietty itselle rehellisenä oleminen. Minulla on minun totuus. Pystyn pysymään totuudessani.

Minulla ei ole luurankoja kaapissani. Koen olevani hyvä ihminen. Sillä tavalla lojaali minulle tärkeitä ihmisiä kohtaan.

Se on ollut minun pelastusrengassani näissä tilanteissa. Vastoinkäymiset eivät ole liittyneet siihen, että olipas tämä työ jotenkin raskasta. Tai että en olisi jaksanut käydä keikoilla.

Tai kun ihmiset juoksevat bussin perässä sillä tavalla, että pistämme koko Porin kaupungin liikenne sekasi. Minulle se, että lähdin keikkabussiin ja lähdin tien päälle keikoilla, oli minulle parasta terapiaa. Pääsin jotenkin pois siitä minun omasta, ehkä vähän kaoottisesta elämästäni.

(26:23 – 27:18)
Otit kiinni tuosta, että tulee julkista ja moni tunnistaa sen jälkeen. Sehän on alkuun ihan kivaa. Totta kai, ja se kuuluu siinä.

Kun sinua tunnistetaan ja kuunnellaan musaa, samoin kuin jääkiekoulussa, on kiva, että pääsee joskus jonohytte naamalla paariin. Sekin on nuorena poikana mukavaa. Mutta missä raja tulee sitten, että nyt en näe tykkääkään tästä.

Sehän tulee jossain vaiheessa. Saatko minun sanoa kiinni? Saan täysin.

Tykkäät, että minun tunnistetaan, minä saan vähän juttuja, kaikki menee kivasti. Mutta sitten tuleekin se, että nyt minua tunnistetaan liikaa. Nyt puhun koko ajan tästä samasta asiasta kaikkien eri ihmisten kanssa.

Se raja tulee jossain vaiheessa. Se huomaa itsessään päässä, että nyt en enää jaksa oikeasti.

(27:18 – 30:25)
Se raja tulee vastaan, jos tunnistat sen, kuka sinun oman pääsi sisällä keskustelua käy. Onko se sinä vai sinun ego? Voi olla, ettei se raja tule joillekin vastaan ollenkaan, koska he ikään kuin elävät siitä huomiosta.

Yleensä sillä on tosi paljon tekemistä sen kanssa, että sillä ehkä pönkitetään jotain vähän heikkoa itsetuntoa ja itsetuntemusta ja sellaista, että siellä omassa itsessään ei olla kauhean hyvässä paikassa. Silloin kun itsensä kanssa ei ole kauhean hyvässä paikassa, niin parasta tällaista valheellista lastaria ja apua on se, että sinut huomioidaan, sinä saat erityiskohtelua, ihmiset taputtavat sinua selkään ja sinulle levitetään punaisia mattoja paarin edessä. Silloin, jos et tunnista vajavaisuuksia itsessäsi, niin voit jatkaa tämän tyyppistä elämää hamaan tappia.

Me tiedetään kaikki, kun puhun tästä, niin teille tulee omaan mieleen esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat siellä polulla edelleen. Sitten on niitä ihmisiä, joihin koen itse lukeutuvani, että olen ymmärtänyt sen, että mun oma onnellisuus ja tyytyväisyys ja tavallaan se elämän suurin rikkaus koostuu jostain aivan muusta kuin sellaisesta ihallustapalvonnasta ja valheellisesta ekonpönkityksestä. Olen sen kokenut, että näin se on.

Olen ollut huonovointisin silloin, kun olen saanut tavallaan eniten jotenkin sitä selkääntaputtelua. Ehkä huonovointisin olen ollut silloin, että tavallaan saamme sitä vieläkin, jos me haluan, mutta me olemme silloin joskus hakeutuneet sen pariin. Sitten olen ymmärtänyt sen, että tämä ei ole hyvä tie ja silloin tulee tavallaan toi, että nyt se loppuu.

Minusta on ihan kiva, esimerkiksi nyt aidosti, me pidän tästä tilanteesta ja tästä keskustelusta. Minä puhun ylpeydellä minun urasta. Minä puhun ylpeydellä minun ajatuksista.

Varmasti just siksi, että olen itseni kanssa hyvässä paikassa. Jos minä tykkäisin siitä, että minua tunnistetaan joka paikassa. Minä en ole itse asiassa varma, että tunnistetaanko minua enää joka paikassa, koska tuossa kun me kävimme vähän aikaa sitten Loonas ravintolassa täällä Helsingissä, niin itse asiassa tunnistin itseäni sellaisen, että huomasin, että ei jumalauta, että noin 13-14-vuotiaat, ne eivät nyt, että tavallaan sieltä ei tulekaan enää sitä reaktioon, mikä on tullut.

Sitten ajattelin, että apua, pitäisikö minulla olla huolissaan. Tässä tullaan just siihen, että kyllä ne ovat ne ajatukset minullakin. Minullakin on se eko, joka on silleen, että apu Antti, ei sieltä ole enää mitään, sieltä ei ole enää mitään.

Nyt karkas ajatuskin.

(30:25 – 31:05)
Mä otan tuohon oikeastaan kiinni, kun sinä nostit sen ekon, ja me ollaan tuossa Arskan kanssa juteltiin ennen tätä, kun suunniteltiin tätä podia, niin oikeastaan sitä, että aika monella artistilla on se taiteilijanimi, ja sitten sinulla on se alter-eko, on se artisti, ja sitten sinä olet eri nimellä muuten, ja sinä olet Antti Tuisku. Miten sinä olet käsitellyt sitä, että sinulla ei ole sitä piilopaikkaa, tai sinulla ei ole sitä supersankaria-asua, jonka sinä vedät päälle, ja se on sinun brändi ulospäin, ja sitten sinä olet eri nimellä muuten, että sinä et suojaa itseäsi sillä tavalla, vaan sinä olet mennyt omana itsenäsi, niin kuinka raskasta se välillä on ollut, vai miten sinä olet pystynyt käsittelemään sitä?

(31:06 – 34:12)
Kyllä minä itse asiassa suojelen itseäni siltä, ja minä pystyn asettaan siitä huolimatta, että minun artisti ikään kuin alter-ekolla on sama nimi kuin minulla itselläni, niin minä silti pystyn aika taitavasti mielestäni viemään itseni kolmanteen persoonaan. Kerron tästä esimerkkin, ja nyt me veikkaan, että ihmisellä saattaa mennä vähän kahvi väärään kurkkuun, koska tämä kuulostaa ehkä vähän omituiselta, mutta minulla oli tuossa terapia-asiakas pari päivää sitten, ja sitten käytin hänen, aiheet liittyivät hänen itsetunto-ongelmiin ja rohkeuden puutteeseen ja näin, ja sitten käytin ikään kuin sellaista työkalua myöskin siinä dialogissa, että hän saa alkaa kertomaan minulle, että ensinnäkin olin kauhean kiinnostunut siitä, että mitä tämä rohkeus tälle minun asiakkaalle tarkoittaa, ja sitten toisaalta, että hän saa kertoa minulle, että ketä tai mitä hän pitää rohkea, ja minkälaisia ne ominaisuudet on, ja sitten hän sanoi siinä vähän häpeillen, että itse asiassa minulle sinä, niin kuin Antti Tuisku, olet jotenkin minun silmissäni tosi rohkea.

Vastasin sitten tälle asiakkaalle, että okei, että pidetään tuo, mutta nyt ajatellaan sillä lailla, että Antti Tuisku ikään kuin sinä artistina, jona sinä sen nyt mielessäsi näet, niin otetaan se tähän keskusteluun meidän mukaan, mutta minä, joka kysyn sinulta nyt näitä kysymyksiä, niin se en ole minä. Ajatellaan, että se on tuossa tavallaan kolmantena persoonana, ja sitten minä jatkoin hänelle, että minulle tämä on tosi helppoa, että minä olen joutunut viimeiset yli 20 vuotta tosi paljon tekemään töitä sen kanssa, että minä ikään kuin irrotan itseni keskusteluista, ja puheenaiheista, ja otsikoista, ja lööpeistä, ja teko-kaikesta, laitan sen tuohon, minulla on helpompi olla sillä lailla. Ja niin, me alettiin keskustelemaan Antti Tuiskusta, ja se ei ollut minulle yhtään outoa, koska siis minä en ajatellut siinä kohtaa ollenkaan, että hän puhuu siitä ihmisestä, joka on hänen terapia-asiantuntijana siellä tavallaan siinä keskustelussa linjan toisessa päässä.

Että tota, pitää minun mielestä myöskin ymmärtää, että ihmiset tekee mielikuvia, ja tavallaan tulkitsee sinua sen käsityksen mukaan, missä kontekstissa he sinua näkevät. Että varmasti suuri yleisö just on tehnyt ne mielikuvat minusta ikään kuin sen artistiuden kautta ja näin, ja sitten olen huomannut sen, kun tuossa on tehnyt tota terapiatyötä, että miten usein se yllättää sen asiakkaan, kun he sanovat sitten semmoisen 15-20 minuutin päästä, tai viimeistään sen session lopuksi, että itse asiassa olen tosi yllättänyt siitä, että minä en ajatellut ollenkaan, että minä keskustelin tässä sinun kanssa.

Ja minä koen, että se on merkki myöskin siitä, että minä osaan sen työni tosi hyvin. Että se on terapeutin tehtävä.

(34:14 – 35:20)
Joo, hyvin kuvattu. Tuossa vielä, mietitkö sinä semmoisia asioita, kun just kun tulee se tajunta, kun sinä olet kuitenkin ulospäin suuntautunut, sinä juttelet ihmisten kanssa, kun sinä esiinnyt, sinä olet tosi avoin, vilpitön, semmoinen aurinkoinen. Ja sitten kun tulee siellä, sinä olet jo toista päivää, sanotaan, no pari on esimerkiksi hyvä esimerkki.

Sitten tulee porukkaa, tulee vähän huppelissa, ja ne haluaa aina ne samat asiat kysyä sinulta, kun joku on kysynyt viisi minuuttia sitten, ja sitten tulee uudestaan, ja uudestaan tässä porukkaa tulee. Niin tuleeko semmoinen fiilis, että minun on pakko vastata, tai ne miettivät, että olen kusipäänsä, en minä nyt tälle taas vastata. Miten se vaikuttaa siihen sinun kuoren ja siihen olemukseen, mitä ihmiset aattelevat?

Mitä ne aattelevat, että minusta en minä nyt, tai tajuaako ne, että minä en jaksa nyt vastata enää tähän kysymykseen tänään 12 kertaa?

(35:21 – 37:21)
No joo, ehkä tuohon liittyy just osittain se, että sitten on oppinut myöskin skannaamaan itsessä sitä, että milloin jaksaa mennä tiettyihin tilanteisiin, ja milloin ei, koska se on ihan totta, että minäkin olen kuitenkin pohjimmiltani sillä tavalla miellyttäjä persona, että minua tosi paljon, se tuntuu tosi ikävältä, että ihmiset ymmärtää minua väärin. Ja minun tarkoitusperät ei kyllä ole ihmisten kanssa huonoja, tai pahoja, mutta aina ei jaksa. Ja sitten jos tavallaan siitä tehdään sellaiset linjavedot, että minulla on noussut kusta päähän tai näin, että Antti on kusipää.

Nyt toisaalta, kun minä sanon sen tässä nyt näin ääneen, niin sitten minä en tiedä, että onko se käynyt niin kauheeta. Että tavallaan sitten, että jos joku pitää minua kusipäänä, niin sitten silleen pitäköön. Yleensähän kyllä me tunnistetaan joka ikinen ihminen, me tunnistetaan se, että jos me ollaan ikään kuin päätetty jo vähän, että mitä me ollaan jostakin mieltä.

Me nähdään otsikkoja poliitikoista ja me luetaan niitä uutisia ikään kuin sieltä meidän katsantokannan kautta. Niin me tehdään siitä otsikosta ja siitä uutisesta meille sopiva. Ja meille tosi.

Ja silloin jos joku haluaa tosi paljon ymmärtää minua väärin, ja haluaa ajatella minusta jotain pahaa, niin todennäköisesti voi olla, että ihan sama minkälaiselle mutkalle me väännyn, niin me emme ikään kuin hänen ajatuksia pysty muuttamaan. Koska hänellä hän on päättänyt sen, mitä hän minusta ajattelee. Ja sen takia me olemme yrittäneet opetella elämässäni myöskin sitä, että emme jaksa käyttää omia rajallisia resursseja siihen, että me yritämme miellyttää sellaisia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan tykkää minusta ihan samaa, mitä me teemme.

Että ihan sama. Että miksi?

(37:23 – 38:08)
Ja tuo vie ehkä sitten jatkoa. Tuossa kuuntelin justiin Jarre Tiihonen Cheekin kirjan, jossa se oikeastaan teki selväksi, että hän halusi vain tappaa sen Cheekin. Hän halusi alkaa elämään omaa elämäänsä ja pois tuolta.

Oliko sinun tässä samaistuksia tähän ajatukseen, että sinä halusit lopettaa sen artistin sen takia, että sinä et jaksanut olla koko kansan enää antituus, kun haluaisit jonkun uuden suunnan ja olla just jotain vähän pimennossa, vähän kiinteistöbusinesstä, vähän lyhyterapeuttia? Mikä sinun oli se pohjimmilainen idea, että nyt tämä saa loppua?

(38:09 – 41:13)
Minä olin väsynyt siihen artistin työhön tietyllä tavalla. En tiedä, olinko minä niinkään väsynyt siihen työhön, ehkä siihen maailmaan. Minä en sano tätä mitenkään katkerasti tai pahasti.

Ei pidä ymmärtää väärin, että ymmärrän tosi hyvin sen, että miksi siinä maailmassa haluaa työskennellä. Ehkä minulla oli kyse siitä, että olin tehnyt sitä jo niin pitkään. Se, että minun pitäisi ikään kuin tappaa artisti Antti Tuisku pystyäkseni jotenkin elämään, normaalia elämää, siihen minä en kyllä rehellisesti pysty samastumaan.

Minä ymmärrän kyllä sen Jaren ajatuksen siitä, ja Jarehan on siis supertähti, valtava stara. Tavallaan haippi, mikä hänen ympärillä on ollut. Minä ymmärrän, että se varmaan aiheuttaa sen tyyppisiä ajatuksia, että minä haluan ikään kuin pois tästä.

Mutta minulla taas, minun omassa henkilökohtaisessa elämässäni, minä olen halunnut aina ajatella sitä, että nämä esimerkit, mitä minä kerron siitä, että miten asiakkaat suhtautuvat minuuhun, vaikka kun he varaavat Antti Tuiskulta ajan. Ei se estä minua, että minulla on tämmöinen artistiura, ja minä olen tehnyt tämän tyyppisiä asioita. Minä en näe, miksi sen pitäisi estää minua tekemästä näitä kymmentä miljoonaa muuta asiaa, ja jotenkin olla niissä mahdollisimman hyvää, ja tehdä ne tosi täysiä.

Koska minä en itse tuo siellä minun omassa elämässäni niissä muissa tilanteissa sitä minun omaa artistiutta esille. Tämä ehkä jäi minulla sanomatta tuossa aikaisemmin, kun sanoin sitä, että jos minä haluaisin tosi paljon, että minut tunnistettaisiin, tai että minä saisin jotain erityishuomiota, niin enhän minä olisi koskaan muuttanut Espanjaa. Me olemme Espanjassa, asiakkaita tulee ovesta sisään, he tunnistavat Antti Tuiskun, tietysti sen artistiuran vuoksi.

Mutta sitten kun minä kysyn heiltä, että haluatteko te, että keitän teille kahvit, ja miten voin teitä palvella, niin se on kaksi minuuttia, ja se unohtuu. Me olemme täyttäneet kaksi olympiastadionia, ja tehneet loppuun myydyt hallirundit. Minä en halua tehdä siitä itse omassa päässäni niin isoa ja dramaattista asiaa.

Sitä paitsi emme halua myöskään luopua siitä artistiurasta. Se on tosi iso osa minua. Se on antanut minulle varmaan valtaosan niistä opeista, minkä kautta minä tänä päivänä soutelen niillä vesillä, missä minä soutelenkaan.

Liittyy se sitten tähän hiihtohommaan, tai kiinteistövälitysbisnekseen, tai terapiatyöhön.

(41:18 – 42:27)
Kun meillä on keisinä tuo unelmien toteuttaja, niin tässä alkaa tämä punainen lanka löytyä siitä, ja sinulla on tosi paljon mekanismia. Ehkä koko tuo ajatusmaailma on sellainen, että sinä olet avoin mahdollisuuksille, ja uskallat niihin tarttua. Meistä kaikki varmasti unelmoi, ja luulen, että monella kuulijallakin on paljon unelmia, mutta sen toteuttamisen suurin syy on pelko, ja epävarmuus siitä, että miten uskallan.

Se voi liittyä jollain yrityspäättäjällä esiintymiseen, tai uuden suunnan ottamiseen, tai muuta. Mennään kohta tuohon aateeski-tiimiin ja muihin menestysasioihin, mutta artistina. Oliko sinulla sellaisia tilanteita, että olet ollut useamman vuosikymmenen supersuosittu, ja sinua on pidetty aina huippuesiintyjänä, ja olet osannut odottaa sen yleisön, ja ne elävät siinä sykkeessä mukana sinun biisien tahdissa.

Oliko sinulla koskaan sellaista tilannetta, että sinua pelotti ihan helvetisti, tai oliko sinulla epävarmuutta unelmaan tarttumista, tai yksittäistä esiintymistä? Oliko sinulla jotain välineitä, jolla sinä puditsit?

(42:28 – 42:53)
Minä olen ollut aina tosi kova jännittämään esiintymisiä. Ehkä loppua kohti väheni pahin jännittäminen, mutta aina kun sinne lavalle olen hypännyt, niin siellä olen kokenut olevani tosi turvassa niiden ihmisten kanssa. Pelkoja siihen jotenkin artistina olemiseen liittyen?

(42:54 – 43:10)
Tai näihin uusiin uriin? Onhan tuo valtava hyppäys jäädä pois supersuositusta artistista, ja lähteä tekemään muita asioita. Pelottiko sinua se uusiin asioihin tarttuminen, tai mitä ihmiset ajattelevat?

Onko tässä mitään järkeä?

(43:10 – 45:46)
En ole missään nimessä edelleenkään immuunisille ajatukselle, että mitä ne muut minusta ajattelevat. Sitä puhuin siinä kuolemattomuusprojektissakin, kun olen käyttänyt itseäni esimerkkinä siitä, että ei kannata miettiä, mitä muut miettivät. Siinä olen kyllä vähän valehdellut.

Minun mielestäni ihmisen on tosi tervettäkin huomioida se, mitä muut sinusta ajattelevat johonkin tiettyyn pisteeseen asti. Koska meidän on hirveän vaikea kasvaa ihmisinä, jos me ikään kuin blokataan täysin semmoinen reflektio, mikä heijastuu muista ihmisistä. Kyllähän muut ihmiset ovat meidän peili.

Parhaimmillaan se on juuri sellaista, että tunnistamme omaa toimintatapaa muiden ihmisten kautta. Siksi ei kannata mielestäni hirveästi viljellä sitä ajatusta, että en ajattele yhtään, mitä muut minusta ajattelevat. Mutta ehkä minulla on sellainen ajatus ollut, että nyt kun olen hypännyt muihin tehtäviin, ja olen vaikka tuolla Espanjassa, ja olen kuitenkin tehnyt tosi merkittävän uran pop-tähtenä.

Nyt ymmärrän itsekin, kun meillä on tätä puhumaan, niin tässä ehkä vähän se eko puhuu ja tietty oma epävarmuus. Minulla on välillä tullut semmoinen apua, että toivottavasti me emme hiekota perintöä pop-urastani sillä, että yhtäkkiä Antti on vain arkinen kiinteistövälitys- firman markkinointijohtaja. Saatteko te kiinni?

Tässähän tullaan juuri siihen, että joku osa minusta haluaisi edelleenkin ajatella, että olen jotakin kauhean suurta ja suuremmoista. Muistakaa nyt hyvänä aikana se, että en tehnyt hallia, vaan tein hallikiertueita ja tämän tyyppisiä asioita. Tässä tullaan juuri siihen, että jos joskus palaisin artistina takaisin, niin mitä siitä sitten ajateltaisiin, jos olisin siihen mennessä kuitenkin tässä vähän pulerannut ja mahdollisella hiekkalaatikolla tehnyt kaiken näköistä.

Sitten olen myös rauhoittanut itseäni siinä, että ei ole olemassa kuin yksi Antti Tuisku.

(45:48 – 45:48)
Tehdään ihan mitä haluat.

(45:49 – 46:32)
Saan tehdä mitä haluan, mutta jos tulisin takaisin, niin olen edelleen Antti Tuisku, kun tuun takaisin. Kukaan muu ei tee sitä, mitä teen niin kuin minä sen teen. Kun sanon sen tässä ääneen, niin minua tulee tosi hyvä fiilis.

Se voimaannuttaa ja muistuttaa minua siitä, että voin ihan rauhassa terapioida ihmisiä. Voin ihan rauhassa olla kiinteistö- ja bisneksen markkinointipuolella töissä ja asua Espanjassa ja olla huutamassa ladun varressa hiihtäjille ja kannustaa niitä hiihtoseurassa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen hypoteesin kanssa, että jos joskus hyppäisin lavalle, niin kaikilta lähtisi pää irti.

(46:32 – 46:33)
Ja putoaa pohja muualle.

(46:39 – 47:33)
Silleen olen kuitenkin sen kanssa turvallisin mielin, mutta kysymykseesi siitä, että ajattelenko me, mitä muut aattelee ja onko se ollut pelottavaa hypätä näihin muihin työkuvioihin, niin tietysti sitä ajattelee, että enkää meidän väärällä tavalla nyt jotenkin likaa sitä kaikkea, minkä me olemme jotenkin saavuttaneet. Koska tämäkin, mitä me tässä keskustellaan, tämä on julkinen podcast, ja ihmiset pääsevät mua näkemään ja kuuntelemaan, niin se kaikki liittyy myöskin tietyllä tavalla siihen Antti Tuisku-brändiin. Ja kyllä minä nyt sanon, että jos minä tällä hetkellä nyt päättäisin hypätä lavalle, niin ihmisillä saattaisi olla vähän hankaluuksia, varsinkin nuoremmalla sukupolvella, miettiä, että onko tuo nyt hiihtäjä vai artisti vai mikä toi on.

(47:34 – 47:42)
Mutta yhtä rohkeasti, kun olet tarttunut kaikkeen uuteen, niin yhtä rohkeasti voit myös tarttua ajatukseen tehdä comeback. Sekin on yhtä mahdollista.

(47:42 – 49:04)
Joo, minä annan sille itselleni kyllä ihan luvan, mutta minusta on myös ihanaa ajatella sitä asiaa sillä tavalla, että jos näin tapahtuisi, niin sekä minä että tekijät, että yleisö saavat kyllä 110 prosenttisella varmuudella ajatella, että toi tekijät on vain siitä syystä, että sillä on sanottavaa ja sen on pakko saada tehdä toi. Minä en halua tulla tekemään yksittäistä keikkaa vanhoilla biiseillä. Tämäkin voi muuttua tämä ajatus tosi hyvin.

Minä annan sillekin luvan, mutta nyt jos ajatellaan, että joku olisi silleen, että hei Antti, että tehdään yksi iso keikka, niin ei. Täytyy olla isompaa. Niin, ja tavallaan se nälkä myöskin siinä, missä me haluamme oppia muissa elämän osa-alueissa ja muissa töissä, niin ei se nälkä kasvaa ja oppia myöskin sen musiikin parissaan mihinkään hävinnyt.

Kyllä koen, että ehdottomasti jos tämmöinen päivä koittaisiin, niin se edellyttäisi sellaista prosessia, mihin liittyy uuden musiikin tekeminen ja jonkun uuden asian keksiminen. Se sytyttää, mutta ei se, että me lähdemme vain esittämään vanhoja biisejä ja tehdään yksi mahdollisimman iso keikka.

(49:05 – 49:45)
Tuosta tuli mieleen muistan, kun urani kiekkoilussa lopettiin ja olin kumminkin… Seitsemän mestaruutta mainitaan nyt tässä. Mutta kun näin joka paikassa, kun menin lomalle tai lopettanut, että tossa on hyvä mäki, mitä voisin loikkia, tossa on hyvät leuaveto, tossa voisin punnertaa kymmenen porrasta, mä voin tehdä nopeusreiniä vielä tossa.

Mä en saanut poista sitä ajatusta, että mä voisin tehdä reiniä jossain, mitä paikkoja en mä näe, kun mä oon vaikka lomalla. Niin kuinka sä pääset siitä, että okei, sä näet, kuinka toi Valmu huojuu, siitä sais kivan biisin, tossa näkyy tuota suolavesi, mikä tulee tosta, hei suolaveressä kukaan ei tehnyt biisiä, ja tossa sitten tuommonen.

(49:46 – 53:41)
Pääsetkö taaksepäin? Täysin. Ensinnäkin siis se, että joo, tulee ajatuksia lauluista.

Ja siis mulla on ihan olemassa tuolla oma kansio näitä ajatuksia varten. Me kirjoitetaan niitä ylös, ja sitten ne on tavallaan pois sieltä mun päästä. Mutta enemmän me ei saa vielä kiinni siis tosta, mikä liittyy tuohon treenaamiseen.

Koska mulla oli viime syksynä sellainen, mun piti mennä juokseen Malakan maratoonille joulukuussa täyspitkä maratoon, ja mun tavoite oli juosta siellä kolmeen tuntiin. Ja mä niin kuin vähän treenasin silleen viime kesänä ja syksyllä sitten tätä varten. Me kävin sitten juoksemassa torvehassa lokakuun puolessa välissä sitten Puolikkaan, ja aika oli näennäisesti ihan hyvä.

Se oli yksi, kaksi, yhdeksän ja kolkyt jotain, että mä pääsin vielä sen puolentoista tunnin alle, mutta se kokemus oli karmea. Eli siis me olin viimeisen viisi kilometriä aivan seipässä, ja mulla tuli varpaista verta, ja lenkkarit oli paskana, ja molemmat kynnet irtos, ja meinas tulla ripulihousu ja kaikkea mahdollista. Ja sitten kun mä makasin siellä maalialueella, ja hyvä ettei siellä ollut jotain paareja tuotu, kun mä en päässyt sieltä ylös, niin aah, siinä kohtaa mä tajuan sen, että mä en ole todellakaan sellaisessa kondiksessa, että mä lähtisin juoksemaan sinne Malakaan sitä täyttä maratonia, koska siis mulla olisi tullut huono fiilis, jos se olisi ollut mikä tahansa se aika, mutta se ei olisi ollut alle kolme tuntia. Mutta sitten mulla tuli myös semmoinen, tässä vaiheessa olisi ollut vielä kaksi kuukautta aikaa tehdä töitä, ja mä tiiän, että mä olisin pystynyt sen tekemään niin, että mä olisin päässyt siihen tavoiteaikaan.

Mutta mä ymmärsin, että se vaatii nyt aika paljon. A. Duunia.

B. Tämä kokemus oli niin perseestä, että mulla heräsi semmoinen ajatus, että miksi mä laitan itteni tämmöisen prässin alle. Että mulla on ollut jääkaapin ovessa, sieltä taivalkoskelta asti viime keväästä, niin harjoitusohjelmat päivittäin.

Se hiihtoprokkis loppui jo, että Antti, ketä varten sinä laitat itteesi tommoseen linkoon? Sitten mä kysyin tämän kysymyksen itseltä, ja sitten mä jäin kiinni itselleni sellaiseen ajatukseen, että jos mä joskus tuun takas, niin mulla ei olisi niin iso työ saada itteeni kuntoon, koska mä myös tiiän sen, että se tapa, miten mä teen sitä artistin työtä, on sellainen, joka vaatii ihan helvetisti. Ja siinä kohtaa mä koin aivan järkyttävän pettymyksen tunteen itseäni kohtaan, kun mä ymmärsin, että mua edelleen jotenkin alitajunnassa ohjasi se ajatus siitä, että mä ehkä saattaisin joskus tulla musiikin pariin takaisin tekemään.

Ja sitten mä tajusin, että mun on pakko sulkea toi ovi kokonaan. Että nyt loppuu tää itsensä ruoskiminen. Mä aloin urheilemaan silleen, että mä teen sitä, mitä mua huvittaa tehdä, silloin kun mua huvittaa tehdä.

Mä heitin kaikki harjoitusohjelmat roskiin. Mä peruin sen Malakan maratoonille osallistumisen. Mä aloin käymään nyrkkeilyssä.

Musta tuntui, että mulla aukes uusi ovi. Ja tavallaan se ovi meni kiinni siihen hypoteesiin takaisinpaluusta. Ja silloin musta vasta tuntui, että okei, nyt me ollaan tavallaan sillä tiellä, missä me ei jotenkin käy läpi sitä, että hei hei artistiura.

Että nyt mä oikeasti asun Espanjassa. Mulla on täällä arki. Me on saanut se just pyörimään.

Me on synkronoitunut tähän yhteiskuntaan. Me teen täällä töitä. Mulla on koirat.

Mulla loppuu vuorokaudesta tunnit. Mulla on kiire. Ja samaan aikaan me elää tosi täyttä elämää.

Että keskityt tähän. Ja se riittää. Ja sillä tiellä me tällä hetkellä edelleen on.

(53:47 – 54:54)
Siirrytään seuraavaksi hiihdon maailmaan. Ollaan muutaman kerran jo viitattu tuohon AT-ski-tiimiin. Sun omalla nimellä oleva ski-tiimi.

Ja me tuossa paiskittiin vähän tiedonjäljellä konseptin mukaisesti hommia. Ja otettiin hiihdon sisäpiiriin puheluita. Ja tuossa sain haastatella myös tuolta Peltosen myynnistä Heidiä.

Ja mä sain hyvää tietoa siitä, että miten sieltä sisäpiiristä nähdään, että kuinka iso juttu tää AT-ski-tiimin perustaminen on ollut hiihdolle. Jos mä ajatellaan Hiihtoliiton taloutta tai urheilijoiden etuuksia, leirityksiä, rahoitusta, että kuinka niitä on leikattu. Ja yksilöt on joutunut itse kaivamaan ne rahat omista säästöistään tai sitten omia sponsoreita etsien.

Että se ammattimaisuus tietyllä tavalla sen hiihdon ympärillä on kokenut aikamoista pudotusta. Ja sitten sä perustat AT-ski-tiimin. Ja tuot joukkueen ja tuot rahoituksen ammattimaisen tekemisen ja ammattimaiset sponsorit siihen mukaan.

Niin mistä tää idea lähti ja mitä se kasvoi näin isoksi kuin se kasvoi?

(54:55 – 1:01:11)
No toivottavasti se kasvaa vielä entisestään. Että mulle on ollut koko ajan tärkeätä AT-ski-tiimissä se ajatus, että nyt varsinkin kun oma hiihtoprojekti on taakse jäänyttä elämään, niin me ei halua rakentaa esimerkiksi yhteistyökumppanuuksia mun itseni ympärille. Vaan me haluan luottaa siihen, että AT-ski-tiim omana brändinä kasvaa.

Ja se on merkittävä brändi varsinkin hiihtomaailmassa. Se on maajoukkujen kanssa suurin piirtein yhtä seurattu kanava. Suomen seuratuin hiihtoseura.

Ja tavoittavuus on tosi suurta. Se mikä tekee myös meidän toiminnasta poikkeuksellista, se on puhtaasti naisjoukkue. Se mahdollistaa myös uudenlaista lähestymiskulmaa kun mietitään nimenomaan niitä yhteistyökumppaneita.

Mutta ajatus lähti siis siitä, että kun me tiesimme, että mulla tämä oma hiihtoprojekti on tulossa, niin sitten mulla oli koko ajan sellainen ajatus, että sillä mun omalla brändillä mulla on mahdollista tuoda tähän hiihtomaailmaan jotain hyvää. Että tätä ei myöskään nähdä ja että tästä ei tule sellaista ryöstökalastusta. Koska kyllä me tiesimme, tai pystyimme ikään kuin vähän ennakoimaan, että tälleen jostain toisesta hiekkalaatikosta kun hyppää siihen hiihtomaailmaan, niin siinä nähdään myöskin kaupallinen potentiaali.

Ja mehän sain itseni ympärille sen hiihtoprojektin ajaksi tosi merkittäviä sponsoreita. Sain todellakin rahoitettua sen oman toimintani ja jäi vielä ihan hyvin viivan allekin. Mutta mua tuli semmoinen olo, että se olisi väärin jos me vaan meen siihen maailmaan ja me ikään kuin vien sen huomion sillä tavalla kokonaan itseeni, että ne sponsorit, jotka lähtee mun taakse, niin ne ei kyllä sitten varmaan lähe kenenkään muun hiihtäjän taakse.

Ja mun kuitenkin perimmäinen tarkoitus on ollut koko ajan tässä kaikessa se, että me haluan, että toi laji säilyy, ammattimaistuu entisestään ja että ihmiset näkee sen, mitä minä itse näen. Eli sen, että ne on mun toteimieläimiä, ne on mun idoleita ne hiihtäjät. Niin sitten me ajattelin, että perustamalla tämä seura ja siihen se edustusjoukkue ja se, että me itse sitoudumme siihen, että me tuotan sinne taloudellista turvaa näille hiihtäjille.

Me ollaan oltu tosi läpinäkyviä siinä, mikä se on se asia, mitä me tarjotaan. Me tarjotaan 4000 euroa stipendirahaa vuodessa per hiihtäjä. Me tarjotaan leiritykset sekä kotimaassa että ulkomailla.

Kotimaan leireihin tottakai liittyy santasportin yhteistyö. Se on ollut meille tosi merkittävä. Me tarjotaan sosiaalisen median tekemiseen tukea.

Meillä on siellä ihan oma tiimi, joka sitä tekee ja heille maksetaan palkkaa siitä. Me tarjotaan kisamaksut, lisenssit. Unohtamatta minun omaa tietotaitoa henkiseen valmennukseen liittyen, meillä on päävalmentaja, joka sattuu tällä hetkellä olemaan vielä sama päävalmentaja kuin Suomen maajoukkueessa.

Reijo on ihan töissä tässä AT ski-tiimissä. Se maksaa kymmeniä tuhansia euroja, että me saadaan tuo yksi kausi pyörimään sellaisenaan, että hiihtäjille pystytään tarjoamaan se, mitä minä vähintään heille haluan tarjota. Me on sanonut koko ajan, että yhteistyökumppanit tällä matkalla on äärimmäisen tärkeässä roolissa.

Mutta jos ikään kuin se puoli sakkaa, niin se olen minä, joka laittaa sen käden sinne taskuun. Ja olen laittanut jo. Vaikka niitä merkittäviä sponsoriyhteistöitä on mun itseni ympärille tullut, niin kyllähän ne on sitä kautta valunut siihen AT ski-tiimiin.

Ja tässä tapauksessa meidän urheilijoiden toimintaan. Ja koen, että se on vähintä, mitä minä voin tehdä ton lajin pelastamiseksi. Mutta kuitenkin minua hämmentää suuresti se, että Suomen Kapin kilpailuillakin on ylellä katsojia vähintään puoli miljoonaa per viikonloppu, per kilpailu.

En ole ihan varma, onko tällaisia TV-oikeuksia esimerkiksi kilpailutettu kaupallisilla kanavilla koskaan. Voi olla, että on. Mutta kiinnostus lajia kohtaan Suomen maassa on valtavaa.

Ja se raha, mikä siellä pyörii, on aivan naurettavan pientä. Heidän tulisi olla paljon suurempia staroja. Koska jos kukaan ymmärtää sitä, mitä he laittaa omasta elämästään likoon, ja paljon ne treenaa maailman yksi haastavimmista kestävyysurheilulajeista.

Ja sitten, että ne vielä rakastaa tehdä sitä. Siitäkin huolimatta, että valtaosa heistä, sanotaanko, että Suomen kansallisella tasolla plus-minus kymmenen sijalle hiihtävät ihmiset, ja ehkä vielä paremmillekin sijoilla. He tekevät itse töitä.

He urheilevat ja treenaavat sen 15-20 tuntia viikossa. Kaiken sen ohella, että he itse rahoittavat sitä omaa toimintaa. Kyllä siellä joku silloin mättää.

Emme pysty sitä itse korjaamaan. Mutta se, mitä pystyn tekemään, on se, että yritän saada ison yleisön näkemään arvon lajin ympärillä. Ja toisaalta myöskin sen, että mitä ne on valmiita tekemään ikään kuin sen oman urheilijauran eteen.

En halua puhua uhraamisesta, koska ei urheilijat itse koe uhraavansa mitään. Ne rakastavat sitä, mitä ne tekee. Mutta te saatte kiinni, mitä me haemme tuossa takaa.

(1:01:11 – 1:02:23)
Saadaan kiinni ihan mieletön ilmiö. Ei ole kyse nyt yhden vuoden projektista. Tuossa lämpiössä juteltiin siitä, että tähtäen on Lahden MM-kisat, ja terkut vaan sinne Salppuri-toimarille Tomi-Pekka Kolulle, joka on myös MM-kisojen kisa-organisaatiossa vetovastuussa Tomi-Pekalle.

Tuossa on kolme vuoden, neljä vuoden pläni tohon kokonaisuuteen. Meillä oli vieraana Aku Wikström, hän on entinen toimari ja nykyään Nuorgalan Euroopan vetäjä. Hän puhui juuri siitä markkinan laajentamisen strategiasta, brändin vaikutuksesta ja ilmiöiden vaikutuksesta.

Hänen isoin oppi on ehkä se, että älä keskity siihen ydinryhmään, joka on jo siellä, vaan laajenna kuluttajasegmenttejä. Minusta tuntuu, kun kuuntelen sinua, että olet tehnyt sen just hiihdolle. Olet tuonut hiihdon pariin erilaisia sponsoreita, erilaisia faneja, asiakassegmenttejä, jotka eivät ole ehkä nähneet hiihtoa muuta kuin silloin olympiavuonna tai MM-kisavuonna hetken aikaa niiden pääkisojen aikana ja muuten ei ole ehkä seurannut.

Olet tuonut sen hiihdon pariin, paljon uusia segmenttejä ja näet myös sen ison potentiaali, joka siinä on.

(1:02:25 – 1:04:49)
Tavallaan ainakin se on ollut pyrkimys. Sen verran täytyy sanoa tässä, että minullahan on ollut esimerkiksi sen oman hiihtoprojektini aikana valtavan upeat taustavoimat siellä kumppanipuolella. Jos ajatellaan Vaipuron Päiviä, Kemppaisen Jonnea, Pajuno ja Akia, niin he ovat todellakin tehneet ja kantaneet oman kortensa kekoon siinä ikään kuin asian brändäämisessä ja tuotteistamisessa, että en voi missään nimessä ottaa tästä kunniaa kokonaan itselleni.

Mutta hiihtohan on sillä tavalla vähän haastava laji, että sitä on paljon helpompi seurata televisiosta. Talvilaji ladun varressa, kun menee sinne katsomaan, niin sinun täytyy olla sillä lailla vielä semmoinen hiihtoniilo, niin sanotusti, että pysyt kärryillä mukana siitä, mitä siinä kilpailussa tapahtuu. Ehkä siinä olisi isomman pohdinnan paikka, että miten hiihtokilpailuita saataisiin enemmän tapahtumallistettua, ja pystyisikö niitä tavallaan esimerkiksi kisalatuja ja profiileja suunnittelemaan enemmän sitä kautta, että se palvelisi sitä paikan päällä olevaa ihmistä, jotta sitä olisi helpompi seurata.

Tässä on paljon tämän tyyppistä asiaa, mutta romaa ei rakennettu yhdessä päivässä. Voi olla, että minulla on ihan hyviä ajatuksia, mutta niitä on helppo tässä heitellä ilmaan. Mutta se, että joku lähtee tämän tyyppisiä asioita toteuttaa, niin siihen vaaditaan oikeasti sen koko lajin parissa semmoinen yhteinen konsensus siitä, että hei, me halutaan uudistaa tämä.

Silloin se vaatii sitä, että me unohdetaan se, että me ollaan kilpailijoita tavallaan, vaan että me oikeasti halutaan kaikki kantaa kortemme kekoon sen yhteisen asian edestä, eikä niin, että ajatellaan, että no mut heitä on meiltä pois. Se on kuitenkin semmoinen laji, minkä parissa operoi tosi paljon ihmisiä, jotka on aina ollut siellä. Silloin myöskin muutokset on vaikeampia.

(1:04:51 – 1:05:34)
Tuossa saan kiinni, kun on muutamassa kisassa käynyt ja käynyt formulakisoissa. Kyllä formulakisoissa sama homma, että se auto menee ohitteen ja se käy pyöriin jossain. Sitten sinun täytyy jostain seurata, että mitähän siellä tapahtuu oikeastaan niin sanotussa mettikössä.

Sitten taas se, kun olen ollut katsomassa Lahden kisoja, jos sinne mettään menee, kun siellä suomalainen hiihtäjä tulee, sinä kuulet sen huutomyrskyn, mikä tulee sitä mettiköä pitkin, niin onhan se semmoista, mitä sinä et pysty kokeen missään. Se on ihan mieletöntä. Missään muualla.

Kyllä. Holmen kollemma tulee toinen vielä. Tomi-Pekka, just Salppurin vetäjä sanoi sitä, että ne on tehnyt systemaattista töitä, että se ei ole enemmän hiihtokilpailu, se on enemmän festari.

(1:05:35 – 1:05:42)
Juuri näin. Ja sen huomaa, että siinä on mun mielestä Lahdessa onnistuttu tosi hienosti.

(1:05:47 – 1:06:09)
Kuinka paljon tuli eka tämän oman hiihtoprojektin ja sitten vielä tähän Ski-tiimin, niin tuliko sieltä paljon sora-ääniä? Miksi se nyt tulee tänne meidän alueelle? Oliko se pelkkää positiivista, vai oliko siellä semmoista, että piti todistaa, että olet tosissaan mukana, ja tätä nyt tehdään tosissaan, ja tämä ei ole mikään PR-juttu, vaan mä heitän kaikki rikoon tähän.

(1:06:10 – 1:08:23)
No joo, tuli totta kai. Musta tuntuu, että se yleinen fiilis, mikä semmoinen yleinen keskustelu, oli kuitenkin sen verran positiivista siitä, että hei, tämähän on mahtava juttu. Musta tuntuu, että kyllähän me kuulin, hiihtopiirit ovat aika pienet piirit, niin kyllä me tiesin hiihtäjiä, jotka eivät ole kauhean fiiliksissään siitä, että me itse hyppäsin sinne.

Me kuulin näitä tarinoita tavallaan, että hei, me kuulin tämmöisen jutun ja tämmöisen jutun, mutta eihän heistä kukaan sitten halunnut lähteä kauheasti huutelemaan tonne mediaan omia mielipiteitä, koska he näkivät, että semmoinen yleinen ikään kuin mielipide siitä asiasta isossa kuvassa oli kuitenkin vaan tosi positiivinen. Ja enkä me antanut sen itseäni sillä tavalla hirveästi hidastaa tai häiritä. Me toisaalta ymmärsin jossain määrin sen, että mikä juttu tämä nyt on.

Ja siinä vaiheessahan emme itsekään täysin tienneet, että mihin tämä tulee menemään ja miten tämä tulee tässä hommassa kääntymään. Että se vaan, että joku ilmoittaa, että emme tiedä. Jos joku hiihtäjä nyt olisi tuossa ihan pystymättä sitä, että hei, minä haluan vallottaa olympiastadionin, ja minusta tehdään puolentoista vuoden aikana dokumentti siitä, että minä käyn helvetisti laulutunneilla ja tanssitunneilla, ja sitten minä vielä myyn ne kaikki liput sinne olympiastadionin, niin saattaisi minulle itselläkin tulla silleen, että noinko tätä tehdään.

Että minä tajuan sen täysin. Mutta sitten minusta on ollut hienoa, että kuitenkin yleisesti ottaen se on nähty nimenomaan juuri näin, että se on tuonut lajia enemmän sellaisten ihmisten tietoon, jotka sitä lajia ei ole aikaisemmin seurannut. Ja ehkä juuri se, missä tarvitaan minun mielestä sitä boostaamista, on se, että kansalliset kilpailut rupevat kiinnostamaan entistä enemmän.

Minusta tuntuu, että sinne tuli tuollainen ATSki-tiimin kaltainen tiimi ja seura, niin sitten ainakin herättää ehkä joidenkin sellaisten ihmisten mielenkiinnon seurata niitä kilpailuja, jotka eivät ole aikaisemmin sitäkin rukanut seurata.

(1:08:24 – 1:10:43)
Tuo koko urheilumarkkinointi ja urheilubrändäys, niin se on ollut tosi paljon sitä bränditunnettuutta. Että sinä lyöt lokot kilpailijoiden rintaan, ja sitten sinulla on mainostaulut siellä, ja sitten lasketaan sitä, että montako sekuntia sinun brändi siellä näkyy, kun sinä tarvitsisit paljon enemmän tällaisia ilmiöitä, ja paljon enemmän sitä merkityksellisyyttä ja sitä kytkentää, että miten se sinun brändi ja sen brändin pääpainopisteet ja arvot, miten ne kytkeytyvät siihen urheilulajiin tai siihen tapahtumaan, ja enemmänkin siihen matkaan ja tietynlailla tavalla siihen uratarinaan tai siihen pidempään matkaan tavoitteeseen. Tämä on mun mielestä ehkä suomalaisissa urheilumarkkinoinnissa edelleen aika köykäistä. Me ollaan tosi kiinnostuneita, minkä kokonen se meidän logo on nyt siinä paidassa, ja oliko se tuossa Ylen haastattelussa näkyvissä, kun meidän pitäisi paljon enemmän miettiä sitä, että minkälaisia ilmiöitä ja minkälaisia tunteita me herätetään, minkälainen se matka on.

Ja miten Jenkit, kun ne tekee kaikki isommin ja paremmin, nyt puhutaan urheilusta ja kaikista muista asioista, mutta miten ne päästään, urheilijat seuraavat itseensä sinne ytimeen lähelle, tekee dokkareita. Millä ne saa niitä katsojia jotenkin kiinnitettyä johonkin henkilöön. Eli sieltä tulee joku quarterback NFL-lästä, tai tulee joku takamies NBA-stä.

Sitä seurataan jonkun kausin, ja sen kaikki tunteet, ja mitä se kokee siinä. Se ei olekaan pelkkää wow, champagne, ja me voitaan pelejä, vaan siellä tulee kaikki ne pettymykset ja lehdiston haukkumiset, ja kaikki tulee siihen mukaan, ja ihmiset pystyvät paremmin samaistumaan, että ei toi olekaan pelkkää menestystarinaa, tämä on aika kovaa duunia. Ja sitten rupeaa seuraamaan, kuten tehty Briteissä futisjoukkueessa, tosi monta dokumenttia, että päästään ytimeen, päästään sinne valmentamaan, huutaa kaikille, ja haukkuu kaikki, ja sitten välillä kehuu, ja käydään yhdessä polku läpi, niin sehän samaistaa sitä katsojaa sinne mukaan, että hei, tätä haluankin seurata, että miten ne tekevät tuolla kentällä, tai tekevät tuolla ladulla, tai jotain muuta vastaavaa. Tätä Suomessa ei ole vielä otettu sellaiseen, oikeastaan se on varmaan resurssiasia, mutta aika paljon nykyään käyn ykkökameroilla, ja mulla päästään niin.

(1:10:44 – 1:16:45)
Mä luulen, että se ei ole, tai mä luulen, että osittain kysymys on myöskin siitä, että silloin kun me puhutaan siitä, että personien pitäisi päästä enemmän esille, siitähän tässä nyt on kysymys, tässä sunkin puheenvuorossa, että tavallaan ihmisiä kiinnostaa se, että ketä ne ihmiset oikeasti on, ja mitä ne oikeasti ajattelee, niin se ei ole mikään piknikki, ja pikkujuttu ikään kuin tehdä itse henkilökohtaisesti sellaista päätöstä, että hei, me on valmis avaamaan jotenkin enemmän sitä ovea siihen julkiseen maailmaan, ja myös itse olen käynyt vaikka meidän urheilijoiden kanssa paljon tätä keskustelua siitä, että kuinka paljon he ovat ikään kuin valmiita ja halukkaita tuomaan itseään esille, koska mulle tärkeää on myöskin se, että heitä ei painosteta mihinkään sellaiseen, mikä voisi vaarantaa tavallaan sen perusasian, eli sen huippu-urheilijana olemisen, ja niiden asioiden tekemisen, mikä siihen liittyy. Mutta yleisessä kuvassa se on just näin, että jos me mietitään sellaisia mun mielestä hyvin toteutuneita yhteistyökumppanuuksia vaikka urheilumaailmassa, niin yleensä niihin liittyy se, että ne on tosi onnistuneita sen takia, että se ihminen, joka siinä keskiössä on, on valmis antaa itsestään vähän enemmän. Ja onneksi esimerkiksi urheilumarkkinoinnissa on tullut paljon uusia, ihan mielettömiä mun mielestä managereita, jotka osaa suhtautua siihen urheilumarkkinointiin niin kuin siihen pitäisi ehkä tälleen vuonna 2026 suhtautua.

Ja mulla on jopa itsellä tullut sellainen ajatus, että mun natsat ei riitä siihen, että me pystyisimme täysin jotenkin manageroimaan meidän tiimiä. Voi olla, että itsekin tarvitsee siihen jossain kohtaa vähän leveämpiä hartioita ulkopuolelta. Mutta se on mun mielestä tosi paljon isossa kuvassa.

Tässä on kysymys siitä, että se yhteistyö rahoituksen saamiseen on aina vastavuoroista. Jos yksittäinen urheilija ajattelee, että hänelle vaan haetaan sponsoreita ja hänelle vaan haetaan rahaa, että se on vastikkeetonta, niin se ei vie kauhean pitkälle. Mutta jos tämä kyseinen urheilija on itse ikään kuin valmis tekemään sen asian eteen jotain, avaamaan omia tuntemuksiaan liittyen siihen urheiluun tai siihen, mitä ikinä se onkaan.

Vaikka tässä meidän tapauksessa se, että mitä on olla nainen huippuurheilumaailmassa, se on tosi iso kysymys. Mun mielestä sitä olisi tosi mielenkiintoista käsitellä enemmän. Koska siitä olisi tosi paljon myöskin hyötyä yhteiskunnallisesti siihen, että meillä on äänitorvia siihen, jotka sanoo, että se ei ole ihan piece of cake olla nainen ja ehkä kokea ulkonäköpaineita ja vetää ladulla räkäposkella.

Tämä on nyt vaikka vain yksi esimerkki. Se on aina vastavuoroista. Urheilijan pitää itse olla valmis myöskin kantamaan oma kortensa kekoon.

Tai sitten se on tosi lyhyt se polku. Toki meillä on paljon sellaisia, ne voi olla minkä kokoisia yrityksiä vaan, mutta paljon on sellaisia yrityksiä, jotka haluaa ikään kuin lähteä tukemaan sitä toimintaa vain siksi, että ne saa sen lokon rintaan. Se on juuri sitä, että ne voi sanoa, että me ollaan tässä tekemässä hyvää.

Parhaimmillaan yhteistyökumppanuudet ja sopimukset on juuri sitä, että se on vastavuoroista markkinointia, jossa oikeasti molemmat osapuolet näkee sen, että hei, teillä on strategia. Teidän yritys tarvitsee tietoisuuden lisäämistä tällä sektorilla. Me pystytään tuomaan tämä teille, koska meillä on kanavat ja meitä seurataan ja meidän ääntä kuullaan.

Silloin se muuttaa sen geimin ihan täysin. Itse tiedän sen, että olen tehnyt aika paljon vaikuttajamarkkinointia, varsinkin silloin aktiivisen artistiurani aikana. En tiedä, mitä yritykset maksavat siitä, että he haluavat mainostamaan karkkipussia Instagramiin.

Kun käyn näitä keskusteluita, niin minä olen sillä tavalla, että meillä on tämä ski-tiimi. Meillä on sen lisäksi nämä viisi hiihtäjää. Meillä on tällainen reach tässä meidän toiminnassa.

Meillä on vielä sellaiset tyypit, ja tässä tapauksessa erityisesti urheilijat, jotka ovat todella innovatiivisia. Ne tietävät, mikä on trendikästä tällä hetkellä. Ne tykkäävät tehdä somea.

Oletko koskaan ajatellut, että voisitte tehdä meidän kanssa jonkun vaikuttajamarkkinointikampanjan esimerkiksi? Tämä on myös aika uutta tässä maassa. Sulla on pieni hiihtoseura, mutta erityisesti edustusjoukkue.

Kun yritykset ovat tottuneet toimimaan yksittäisten tähtien kanssa, mutta nyt sulle tarjotaan mahdollisuutta toimia kokonaisen joukkueen kanssa, joka saavuttaa tietyn segmentin ihmisseuraajatyypin, niin se onkin aika uutta. Me huomaamme, että yritysten pitää vähän pureskella. Kun ne vähän pureskelevat, niin he sanovat, että tämä on ihan helvetin hyvä juttu.

Sitten he sanovat, että he ovat yrittäneet sanoa tätä.

(1:16:46 – 1:18:06)
Tunnistan, jos ajattelee, että joskus juteltuikin Netflixin urheiludokkareista. Last Chance U on Jenkkifootiksessa ja koripallossa. Se ei ole pelkkä urheilu.

Se on vain yksi taso siitä. Tunnistan sieltä viisi tai kuusi tasoa. Siinä on juuri se tappiot häviäminen, se mangeli.

Sitten siellä on ne taustajoukot. Ne ovat hemmetin kiinnostavia. Jos ajatellaan yksilö-urheilijoita, niin se joukkue.

Siellä on täynnä erilaisia persoonia. Se on enemmän ehkä sitä, että jokainen ihminen on lopulta tosi kiinnostava, jos se uskaltaa olla aito itsensä. Kun teet sen kilven ja vedät sponssitarinan siihen, niin se ei kiinnosta.

Mutta pääsee vähän sinne behind the scenes ja pääsee katsomaan, mitä se huoltoporukka tekee, mitä jerryä ne heittää siellä tai mitä paineita koutsilla on tai mitä ehkä niiden yksilöiden välillä, mitä kitka-asiaa on tai ketkä tukevat toista. Se arkihan on lopulta kaikkein kiinnostavinta, jos se päästään kuvaamaan. Tämä on ehkä myös osa sitä, että sitä ei riittävästi sitä aitotta tuoda, mistä sinä itse puhuit, että löysit itsesi ja uskalsit mennä kohti niitä unelmia sen takia, että sinä halusit olla se, mikä olet.

Miten senkin saa tietyllä tavalla tuohon sponsorointiin ja urheiluun tuotua voimakkaammin mukaan. Se vaatii aika paljon rohkeutta.

(1:18:07 – 1:18:38)
Juontaja Erja Hyytiäinen Mutta sitten on hyvä sanoa, että ajat ovat haastavat. Kyllä sen huomaa sillä tavalla, että kaikki yritykset miettivät tällä hetkellä, että mihin haluaa priorisoida ja mihin haluaa ehkä vähän pienempiä resursseja käyttää. Mutta se on sellaista.

Sen eteen pitää tehdä töitä.

(1:18:39 – 1:19:50)
Jussi Latvala Suomalainen mentaliteetti on vähän erilainen kuin tuo isossa maailmassa. Kun täällä puhutaan häpeille, kukaan ei ole tehnyt konkurssia. Enkei se ole, että se oli USA, kun sain siitä paljon jotain.

Jos minusta kuvataan vuosia, minun tulokset eivät parane ja minä epäonnistun, niin kiinnostaako se ketään? Totta kai se kiinnostaa. Aina ihmisiä kiinnostaa se, kun sanot itsellesi pelin.

Joku onnistuu, joku ei onnistu. Ei se sellaista elämää ole. Väitän, että tämä mentaliteetti on muuttumassa.

Jos ajatellaan vaikka suomalaista yrityselämää, niin meillä on tullut näitä unicornia. Meillä on Supercell, meillä on Boltti. Meillä on tullut uusia startuppeja ja ne uudet startupit nyt kypsyvät siellä.

Eli se raha, joka on kerran jo tienattu, niin nämä investoidut sijoittavat ne uudelleen. Ne on rakentaneet ihan järjettömän hukoisia rahastoja. Aiemmin puhuttiin sadoista miljoonista rahastoista.

Nyt ne on miljardeja. Niiden tuotto-odotukset ovat jopa, viimeksi eilen luin kauppalehdestä, odotetaan jopa satojen miljardeen tuottoja. Eli tällainen ajatusmaailma on muuttumassa myös tämän osalta, että uskalletaan ajatella suuremmin, että se olisi makeaa saada myös tänne urheilupuolelle.

(1:19:51 – 1:19:52)
Jep, kyllä.

(1:19:53 – 1:20:31)
Hei, meillä on ollut aika rientään tosi hyvää keskustelua. On käyty vähän mennyttä, nykyistä. Pitäisikö vielä tehdä loppuun vähän tulevaa?

Että mitä tuota, missä ja miten, ehkä näet sun olevan muutaman vuoden päästä, mihinkä tuo ski-tiimi on menossa, onko se kasvamassa. Mitä kuuluu, jos kristallipallo olisi, mitä siellä Antti tekisi muutaman vuoden päästä? Ja ehkä tärkein kysymys, onko peto joskus vielä irti sitten?

(1:20:32 – 1:20:53)
Peto on varmasti irti vähän koko ajan kaikessa, mitä me teemme, mutta kyllä me vahvasti sen oman elämäni tuolla Espanjassa näemme. Sinne rakentuu tällä hetkellä, ja huvittaa, että tuolla on tuo omakotitalon kuva, koska siellä oikeasti on sellainen rakennustyö. Mä oon tällä hetkellä menossa.

(1:20:54 – 1:20:55)
Taustatöitä on tehty.

(1:20:55 – 1:22:03)
Joo, kyllä. Sitä ootan tosi paljon, että pääsee sitten asuttamaan uutta taloa sinne. Ja mä toivon, että AT-ski-tiimin tarina nimenomaan kasvaa.

Ja mä koen, että ikään kuin se ajatus nyt tällainen, mikä on helpottanut myös paljon mun työn tekemistä siitä, se ajatus sinne Lahteen tähtäämisestä, niin se antaa aika hyvän tämmöisen jonkunlaisen kehyksen ja aikaikkunan sille tälle toiminnalle, mitä tässä tällä hetkellä tehdään, että vähintäänkin sinne olemme menossa ja tehdään kaikki tosissaan ja täysillä. Ja halutaan, että meidän urheilijoita tai urheilija tai urheilijoita on siellä sitten edustamassa Suomeen. Mun elämä ylipäätänsä tällä hetkellä Espanjassa tuntuu jopa vähän sillä lailla pelottavan hyvältä, että en haika ole sieltä tällä hetkellä oikein mihinkään.

Me uskon, että varmaan vielä tuossa kaksi vuotta, se on niin lyhyt aika, että varmaan se elämä näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin tänäkin päivänä, voisin kuvitella.

(1:22:04 – 1:22:18)
Jos tulee MM-kisoista, AT-tiimille tulee mitalli, niin minkälaiset pileet, lupaat järjestää? Uudella huvilalla ainakin.

(1:22:19 – 1:22:27)
Kyllä varmasti tosi isot pileet järjestetään. Ne voisi olla vaikka sitten siellä Espanjassa ehkä.

(1:22:30 – 1:22:49)
Mun mielestä tämä oli loistava keskustelu. Päästiin syvällisiin fiiliksiin ja päästiin käymään vähän läpileikkaavasti uraa läpittein ja nykypäivää ja pikkurevia kurkistusta tulevaisuuteen. Kiitos tuhannesta, että tulit vieraan.

Oli erittäin mielenkiintoinen keskustelu.

(1:22:49 – 1:22:53)
Kiitos teille. Oli ilo ja kunnia saada olla täällä.

(1:22:53 – 1:27:41)
Kiitos Antti tosi aidosta kuulemista. Oli mahtavaa. Oli aika syvänluottaava ja innostava keskustelu.

Jotenkin se, mikä se innostus Antista tulee, mihin ikinä hän heittäytyy. Hän on tekijämies eikä jää miettiä ja pyöriä paikalleen, vaan oikeasti tekee. Mun mielestä se paistoi koko ajan tuossa keskustelusta läpitteen.

Oli tosi voimakkaasti se rohkeus uuteen. Se, että ei olla yhteiskunnan rattaissa tai prosessien vietävänä, vaan uskaltaa pysähtyä ja miettiä, että haluatko mä tehdä tätä. Hän oikeastaan kaikessa elämässään ja artistiudessaankin löytyi se kaava siitä, että hän menee kohti sitä, mikä tuntuu omalta.

Uskaltaa mennä sitä kohti ja kysyä itseltään, että haluatko mä tehdä tätä. Ja sitten se pelottomuus siihen uuteen, joka mä uskallan sanoa, että lähes kaikilla on se ongelma, että me pelätään liikaa. Että voinko mä tehdä tämän liikkeen omalla urallani?

Voinko mä ottaa tämän tehtävän vastaan? Tai uskallanko mä lähteä tuohon suuntaan? Me eihän emme mitään ihan hirveästi elämässä.

Moni hyvä mahdollisuus ja asia menee ohi sen takia, että me ei uskalleta pysähtyä ja tehdä sitä päätöstä sen asian edessä. Ja tuo punainen lanka, toi unelmien toteuttaja, niin mun mielestä se ydin lähtee siitä, että sulla on uskallus pysähtyä ja pohtia, mitä sä oikeasti haluat tehdä ja mieti rohkeasti sitä kohti. Ja sulla on uskallus myös siihen, että sä saat epäonnistua.

Kyllä, ja mitä hän teki sen uran aikana jo. Että tuli Antti 2.0, tuli Antti 3.0. Että pysähtyi miettimään, että mihin tämä homma on menossa. Ja uskallisi tehdä, niin kuin esimerkiksi puhuisit, aika avoimesti askokalloisen siitä prosessista.

Että alkuun oli hyvä, mutta sitten tunne, että mä haluun tehdä tätä juttua. Ja rohkea irrottautuminen siitä. Ja sitten rupesi tekemään ihan uutta juttuja eri ihmisten kanssa.

Ja siitä tuli vielä, sielläkin oli muokattu kolmannen kerran se Antti siitä. Että paljon semmoista, mihin pystyy itsekin ehkä samaistumaan. Tai inneisen uskalluksen siitä, että pitäisi vaan tehdä.

Eikä välttämättä pyöritellä ja hyödyntää. Koska suomalaisilla pyöritellään ja hyödyntää aika paljon asioita. Eikä uskalleta mennä niitä oikeasti omia intonimuja kohti.

Joo, toi näkyy tuolla selkeästi. Ja sitten ehkä se vielä se eko-asia, että hän ei ollut artistina lopulta pönkittääkseen ekoonsa. Niin se varmaan vapautti aika moneen päätökseen siitä.

Ja miten upeasti hän kuvasi myös sitä, että hän ei tietenkään halua menettää sitä, mitä on saavuttanut. Mutta hän ei halua myöskään ratsastaa sillä, mitä aiemmin on saavuttanut näissä uusissa asioissa. Vähän uskaltaa mennä omana itsenään niitä kohti.

Kyllä, rohkee hyppii sitten tuohon omaan skitiimiin ja paistoi läpi myös intonimusien hiihtoon. Ja se puhdas auttaminen, että hän haluaa auttaa sitä lajia. Koska se laji on antanut hänellekin paljon.

Hän seuraa paljon, urheilee. Antanut hänelle, niin antaa jotain takaisin. Ja oma skitiimi sinne nyt intonimusti hakee sponsoreita ja rahoitusta.

Ja vie noita urheilijoita eteenpäin. Niin hatun nostan arvoinen suoritus kyllä. On ja on saavuttanut siis tosi paljon.

Kun selviteltiin sitä taustoja ja vähän hiidon sisältäkin sitä ilmiöä, niin se on ihan todella merkittävä. Ja tällaisena aikana, jolloin hiihtäjät kamppailee sen osalta, että onko rahaa leiritykseen, onko rahaa valmennukseen. Missä mä pystyn harjoittelemaan, millä resursseilla.

Niin hän on tuonut tällaisen koneiston, joka nyt selvästikin selvisi, että se ei ollut vuoden juttu. Vaan erittäin pitkäjänteinen. Hän jää itse hiidosta pois, mutta tämä AT-skiitiimi kasvaa.

Ja tavoitteet, kun häntä kuuntelin, on aika korkeat. Isoin tavoite nyt on Lahden M-kisat 2029 ja sinne kolmen vuoden tähtäin. Kyllä mä uskon, että siellä AT-skiitiimille mitalia on tulossa.

Ja jos ei tule mitalia, niin ainakin tulee paljon sponsorirahaa ja tulee urheilijoille menestymisen mahdollisuuksia. Joka on myös muihinkin urheilulajiin. Tässä on paljonta sille myös sopittavaa.

Kyllä ja toivottavasti tulee kutsus, mitälle tulee niitä kutsuja. Mitälle juhliin? Ehkä jopa sinne Espanjan huvilalle.

Huomasitko muuten tämän artistiudensa ja kävit siitä kiinni useampaan kertaan. Jättikö vähän ovea auki sille? No, ovi oli sulkeutunut.

Mä luulen, että se ei ollut ihan lukolla kiinni. Mutta hei, jos ei lopeta, niin ei voi ikinä tehdä go backia, niin kuin meilläpään sanotaan. Niin siis tarkoitit come backia?

No, juuri tämä.