Harri Gustafsberg – Parhaimmillaan paineen alla

(0:04 – 2:48)
Tiedon jäljillä vieraaksi saapuu tänään Harri Gustafsberg. Aikalainen monitaituri ja tietokirjailija. Totta kai kertoo paljon kirjoissaan kokemuksistaan siellä karhuryhmässä.

Filosofian tohtori. Niin mitäs me, Pekka, lähdetään nyt ensimmäiseen selvittämään. Varmaan on monta asiaa, mutta mikä nyt päälle sinä tulee mieleen?

No meillähän on keissi parhaimmillaan paineen alla. Eli kyllähän me sitä mielenhallintaa, stressin hallintaa, kehon mielen yhteispeliä, suorituskykyä, miten sä voit sitä parantaa. Niin me lähdetään sitä selvittämään.

Sitten totta kai se, että herra on ollut 91 vuodesta karhuryhmässä 25 vuotta. Se on aika pitkä pätkä, niin se karhuryhmä on varmaan siinä matkalla vähän muuttunut. Mitä kaikkea hän on sieltä oppinut?

Jos katsoo hänen kirjojaan, julkaisujaan, väitöskirjaan, niin ne käsittelee aika paljon sen karhuryhmän aikaa. Ja sitä on tosi mielenkiintoista saada selville, että mitä kaikkea Harri on oppinut karhuryhmästä. Ja kun hän nykyään toimii valmentajana, niin mitä hän sieltä yrityselämään ammentaa.

Ja kyllä mä haluan kumminkin entisenä huippu-urheilijana tuoda myös sen urheiluaspektin tähän, että miten se urheilussa myös se pääkoppa, niin minkälaisessa kunnossa se pitää olla, että se pystyy huippu-urheilun suorituksen tekemään. Ja sitten kun saadaan tämmöinen vieras tänne, niin tuolla Jenkeissä tapahtuu koko ajan kummia. Kaikki varmaan on lukenut, nähnyt videopätkiä ICE-agenttien toiminnasta siellä, niin otetaan vähän Harrin näkemystä, perspektiiviä.

Hän on kumminkin siellä käynyt myös työtehtävillä. Jos hän ihan väärässä on, niin otetaan vähän hänen mielipidettään siitäkin. Joo, väitöskirja aiheesta on hänellä tehtynä, niin uskoisin, että pystyy vähän sanoon.

Do people get shot, because some cops panic? Okei, sä olet ihan fluentti lontoolainen. Thanks, thanks, thanks.

Mutta pidetään me huolia, että me ei panikoida tässä podcastissa, vaan otetaan rennosti Harrin sisään. Kyllä. Tervetuloa Tiedon jäljellä uuteen jaksoon.

Ja meillähän on vieraina täällä tietokirjailija, filosofian tohtori, turvallisuushallinnon maisteri, Harri Gustafsberg. Tervetuloa. Kiitos.

Lähetään ihan synkästä syysyästä lapsena, mutta lähdetään kuitenkin kaukaa ja sieltä Kittilä-Rovaniemen kautta Tampereelle. Miten sinusta tuli poliisi? Oliko se lapsuuden haave ja mietit silloin jo siellä Kittilä-Erämaissa, että tästähän mä lähden poliisiksi vai miten tämä homma tuli sitten tapetille?

(2:49 – 3:59)
Mä muistelisin, että ei se mikään sellainen haave ole ollut. Että tuo erityinen haave, mä sanoisin enemmänkin, että se oli päähänpistos. Kun mä olin silloin piirteänä Rovaniemellä ja sitten mä olin kahvilla kahvitunnilla ja näin Lapin kansasta ilmoituksen poliisiksi, niin mä laitoin siitä samalla hakemuksen poliisiksi.

Mutta kyllähän mulla on varmaan ollut sellainen syöte siitä poliisiammatista. Isä oli aikanaan urheilija ja isällä kävi vieraille näitä urheilijoita sitten varsinkin syysaikaan siellä Lapissa. Ne kävi mettästämässä ja kalastamassa ja sitten moni niistä oli poliisi.

Näitä kiekonheittäjiä, kuulan työntäjiä, näitä sen 70-luvun urheilijoita, niin siellä oli moni poliisi. Ja sitten ne kertoi niitä tarinoita ja nuori poika kuunteli, että voi olla, että sieltä on joku syöte tullut. Mutta ei se ollut minun semmoinen…

Mulla ei ollut semmoista unelma-ammattia silloin nuorena. Ei edes armeijan jälkeen vielä.

(4:01 – 4:09)
Halasitko sä ikinä mitään metsästystä siellä, kun olit? Oliko sulla asiat niin kuin tuttuja, kun lähdit?

(4:09 – 5:40)
Oli, oli joo. Joo, kyllähän mä kakarosta asti… Meidän sukuhan on metsästäjä-sukua.

Menon isän puolen sukua Etelä-Ruotsista ja ne on siis aikanaan muuttanut. Onko se ollut Isovaari vai mikä se on ollut sitten tarkalleen se nimitys, niin se on muuttanut siis metsästään Lappiin, Suomen Lappiin. Turkismetsästäjä.

Ja mä olen kasvanut metsästyksen parissa ja ääressä. Silloinhan vaikka menon isän isä oli kova ketunpyytäjä, niin nämä ketunpyytäjät teki semmoista tiliä, että jos maatila tuotti jotain X, niin ketunpyynnillä voi tehdä toisen X siihen. Että se oli tavallaan ihan merkittävä tulolähde joskus.

Siis turkisten pyytäminen ja myyminen. Isäkin osti yksi talvi tavallaan niillä pyydetyillä ketuilla uuden auton. Niin se on ollut siis siihen aikaan semmoinen, se ei ole ollut pelkästään tämmöistä viihdemetsästämistä, mitä aika paljon tänä päivänä harrastetaan.

Että se on vaan kivaa ja jännittävää. Niin siihen aikaan se on ollut merkittävä osa elinkeinoja. Siitä kun mennään taaksepäin vielä 50-100 vuotta, niin se on ollut vielä tärkeämpi rooli suomalaisessa kulttuurissa.

(5:41 – 5:46)
Joo. Oliko sinulla, miten luvat meni? Saiko niitä sieltä käydä vaan hakemassa vai?

(5:48 – 6:20)
No vaan, siis mähän aikanaan suoritin metsästystutkinnon sitten nuorena ja hain luvat. Ihan normaali lupaprosessi. Mutta kyllähän mä nyt kakarana metsästin isän aseilla ihan.

Se oli vaan tapana, että sinä otat aseja ja sitten käyt jossakin mummolan mailla siellä omilla maillaan. En sillä ollut ketään missään siellä Kittilän takametsissä. Ei enää mummaita?

Niin, ei sillä ollut ketään kyselemässä, että mitä lupia sulla on.

(6:20 – 7:05)
Muistaako sinä sen ensimmäisen tilanteen, kun olet ollut yksin aseen kanssa ja metsästämässä ja se ensimmäinen saalis on siinä kiikarissa, niin onko siitä jäänyt se jälki? Mä muistan itse, kun maaseudulla käytiin aina viikonloppuisin, niin siellä tuolla Soinissani Pohjanmaalla, niin siellä oli sitten vanhempien serppuilla oli aseita ja pääsi sitten kokeilemaan. Niistä jäi aika voimakas muistinjälki.

Ehkä se oli sen takia, että se ei ollut siinä arjessa omassa elämässä mukana, mutta sitten kun pääsi mukaan, niin tuli vaan mieleen, että minkälaista se oli se ensimmäiset kerrat, kun sä olet sitten ilman valvontaa ja ilman vanhempia siellä metsällä oikeasti saalistamassa.

(7:05 – 7:56)
Mä en muista kyllä niitä ensimmäisiä kertoja, mutta sen mä muistan, kun mä olin isän kanssa pyytämässä kettuja ja sitten kettu oli mennyt semmoiseen koloon ja mä ammuin sen pistoolilla sitten. Mä olin aika nuo silloin. Suurin piirtein isä työsi nilkoista sinne kollaan.

Mä lampu, kettu oli mennyt rautoihin, silloin pyydettiin raudoilla. Kyllä mä sen muistan. Sen muistan, että se oli vähän kumma kokemus, eikä mitenkään semmoinen kokemus, että tämä on erityisen hienoa, vaan muistan, että se oli vähän jotain…

Niin ja vähän surullista muistan sen. Mutta että ei se, se oli silloin. Silloin metsästys oli semmoista ja nuoret oli mukana siellä ja ei sinne ollut sen kummempaa.

(7:57 – 8:21)
No lähdetään hei, lähdetään kettumettäiltä sitten Tamperetta ja Hervantaan kohti sä tuossa heti alkuun sanoit, että siitä kahvitunnepisit hakemuksen, niin oliko se samanlainen se meno sinne Hervantaan, että lähdetään koettelemaan vai valmistauduiko hyvin siihen poliisikouluun vai minkälainen oli sun prosessi, kun rupesi lähestyä sitten HVTK ja kaikkia testejä piti tehdä?

(8:22 – 8:41)
En mä oli siihen aikaan oikea urheilija, niin ne meni ihan vasemmalla kädellä ne poliisikoulut. Fysiikkatestit, ei niissä ollut mitään. Ei niissä ollut mulle mitään ihmeellistä.

Mutta joo, kyllä kai mä jotenkin siihen pääsykokeeseen valmistoin, mutta en kyllä muista yhtään miten.

(8:43 – 8:49)
Tuleeko ne ihan listalla, mitä siellä joudutaan tekemään? Vai tuleeko se kaikille vähän yllätyslaittuille?

(8:50 – 8:57)
Silloin ei tullut. Silloin jotain kerrottiin, mutta nykyäänhan ne on ihan julkista tietoa, että mitä kaikkea siellä pitää tehdä.

(8:58 – 9:53)
Poliisin tehtävät ja poliisi, siellä on hyvin erilaisia hommia ja se, että on hankkiutunut poliisiksi versus että on ollut sitten karhuryhmässä, niin on aika iso variaatio siinä. Kiinnostaa oikeastaan siitä, että jos me mietitään sun julkisuuskuvaa, sä oot tietokirjallasi tehnyt lukemattomia kirjoja. Meillä on tuossa tiedonjäljillä podcastin mukaisesti vähän taululla eri kirjojakin näkyvillä, että mitä sä oot tehnyt.

Sä oot tehnyt väitöskirjan aiheesta. Aika moni asia liittyy karhuryhmään. Jos me ajatellaan, hypätään vähän siihen karhuryhmäpuoleen, mä oon huomannut sen, että julkisuudessakin oot puhunut siitä valinnasta siihen, että sieltä myös karhuryhmä poimi käsin ehdokkaita.

Jos me ajatellaan sitä karhuryhmätyötä, niin oliko se sellainen paikka, mihin sä ehdottomasti halusit vai hoivaisitko sä vasta siellä ollessa, kuinka upeaa se sitten on?

(9:54 – 12:32)
Joo, en mä sinne halunnut, mutta mut pyydettiin sitten, että hae tänne yksikköön. Ja ei sitä tiedä, minne oon menossa, koska ei silloin kukaan tiennyt karhusta mitään. Ei ollut mitään nettisivuja eikä mitään.

Sä et saanut mistään mitään tietoa, mitä sä tekee. Ei ollut mitään hajua. Ja siihen aikaan sitten, kun mä kävin haastatteluissa, niin en mä ees tiennyt, että mihin mä oon menossa.

Ei mulla ollut siitä oikein mitään hajua. Nämä rekryytit näytti valokuvia pyssyistä ja helikoptereista ja tämmöistä, mutta en mä sitä tiennyt silloin. Ja sitten sen työn hienous alkoi paljastua vasta vuosia.

Ei se aluksi. Sehän oli traumatisoitunut yksikkö Jakonmäki Mikkeli-keissin jälkeen, ja se oli eli semmosessa kummallisessa häpeäpaalussa ja operatiivisesti kokematon yksikkö. En sillä ollut kuin muutama operaatio takana vuodesta 1972 vuoteen 1991, jolloin mä menin sinne.

Se oli siis kokematon yksikkö. Hyvin kokematon yksikkö. Yksikköjen operatiivinen kokemus syntyy operaatioista, että niitä on satoja ja satoja ja satoja operaatioita, joissa sitten operaatiosta kaikki ne opit ja reflektointit, ne jalostaa yksikköä.

Ja mikään kriisiorganisaatio, ne on kaikki niinku nää suomalaiset kriisiorganisaatiot, jotka ei ole operoinut, vaikkapa puolustusvoimain yksiköt viimeksi operoinut vuonna 1944, niin ne on kokemattomia yksikköjä. Ja mään tehtävä on vaan luottaa siihen, että ne on rakennettu oikein ja miehet on koulutettu oikein ja siellä on välineistö oikeaa. Ja että se sitten kun kriisi tulee, niin se kriisiorganisaatio toimii, mutta se ei ole koskaan varmaa toimiiko se ennen kuin ne tulikosketukset on takana.

Että kriisiorganisaatioilla on vaikea tehtävä yhteiskunnassa, että jos ei ole kokemusta, niin sitten on vaikea olla varma siitä, että miten me toimitaan. Mikä meidän todellinen toimintakyky on? Ja niin se oli Karhullakin.

Se oli täysin kokematon yksikkö. Kunnes 90-luku muutti sen pelin, että sitten…

(12:32 – 12:44)
Mitkä siellä oli niinku keskeisiä ajureita, jotka lähti muuttaa? Eihän yhteiskunta ennen sitä ollut pelkästään kiltti ja mitään ei tapahtunut varmaan. Siellä oli myös sitä, että sitä yksikköä ei osattu käyttää.

(12:44 – 13:08)
Eikä ei haluttu käyttää, koska siinä oli tämmöinen häpeä paalu siitä, että se jakomäki Mikkeli oli liian kova. Se epäonnistui ja sen tavallaan… Sitä ei osattu käydä läpi silloin oikealla tavalla.

Mutta siitä se lähti. Se lähti tämmöisestä traumasta, sen yksikön kehittyminen.

(13:08 – 13:48)
Niin ja se on vähän ehkä, mistä mulla on tietoa kiekkopuolesta, niin kyllähän ne virheet opettaajana ja parhaassa tapauksessa ne yhdistää sitä porukkaa. Kyllähän se urheiluissa se häpeän tunne tulee. Teet virheen jossain.

Tiedät itse, että se oli… Tai sun mielessä on iso virhe. Se ei välttämättä näy katsoa mua ja mihinkään.

Mutta sä kannat sitä hetken aikaa. Kunnes tulee uusi peli, tai sä pääset taas ehkä tekemään niitä hyviä kokemuksia, niin sit se taas vähän unohtuu ne vanhat siitä. Sä tarviit molemmat, sen epäonnistumisen ja tarviit sen onnistumisen, että se homma kehittyy koko ajan.

(13:48 – 13:58)
Kyllä. Jos ei tule kokemuksia epäonnistumisesta ja onnistumisesta, niin se kehittymisen prosessi on mahdotonta. Sit se on vaan arvailua.

(14:04 – 14:24)
Miten se lähti elpyyn? Minkälaisia keikkoja siellä tuli? Pystyn tuosta päättelemään, mitä kerroit, että niin kauan kuin vaan harjoitellaan eikä ole sitä oikeaa kosketusta siihen tilanteeseen, niin ei olla ihan varmoja, että tehdäänkö oikeita asioita.

Miten se lähti purkautumaan ja minkälaisia keikkoja siellä tuli?

(14:24 – 15:15)
Se lähti purkautumaan silleen, että 90-luvulla se ammattirikollisuus vaan muutti muoltuaan Suomessa. Meillä vaan ammattirikolliset muutti peliin. Sitten jossain vaiheessa Helsingin laitoksessa päätettiin, että kyllä karhu pitää osallistua näihin operaatioihin, että karhuhan on oikea hoitaa näitä juttuja.

Sitten samaan aikaan sieltä jäi nämä vanhemmat ihmiset pois, koska ne eivät olleet tottuneet siihen, miten karhu toimii. Niille se oli vähän myöskin järkytys, että enää ei saa ampua pelkästään pilkkaa tuolla hiekkamontulla, vaan sitten joutuu yöllä sinne keikoille. Siellä oli ihmisiä, jotka eivät olleet tottuneet siihen.

Niillä ei ollut kokemusta siitä. Siinä tapahtui monta asiaa samaan aikaan.

(15:16 – 15:30)
Miten se yhteistyö poliisin kanssa, että koska tarvitaan karhua, koska poliisista menee hoitaan tilanteen? Onko muovautunut siinä kasvun aikana se, että herkemmin soitat karhu paikalle, että poliisista ei menekään tätä hommaa, normaalipoliisistä?

(15:30 – 16:42)
Karhukin on ihan poliisiviranomaisia ja samanlaiset poliisivaltuudet kuin muilla, mutta se muokkautui ajan oloon pikkuhiljaa. Sitten jossain vaiheessa meitä kutsuttiin tosi herkästi erilaisille keikoille. Niin kuin ne yleensä, se hakee muotoaan.

Mutta 90-luku oli sellaista opiskeluaikaa, että hirveän nopeaa piti kehittää taktiikoita ja tekniikoita. Ja sitten ne Mikkelin opit, Jakomäki Mikkelin opit, niin ne sitten myöskin reflektoitiin poliisihallinnossa tosi tarkoin, että miten tämä johtamisjärjestelmä muutetaan. Poliisissa tapahtui paljon myönteistä kehitystä 90-luvulla.

Se oli hienoa aika olla siellä mukana kehittämässä tavallaan uusia taktiikoita ja toimintamallia ja tekniikoita. Mutta kyllähän siellä tehtiin järkyttävän määrä virheitäkin. Ja nimenomaan silloin, kun stressi ja paine oli siellä tehtävillä, koska ei silloin ymmärretty niistä yhtään mitään.

Siellä tapahtui paljon vakavia asioita.

(16:42 – 17:14)
Mennään tuohon stressiin ja paineeseen hiukan myöhemmin. Sä oot meillekin tehnyt valmennuksia siitä, ja sieltä jäi tosi paljon ajatuksia mieleen, johon palataan tuossa vähän myöhemmin. Mutta kysyisit vielä tuosta karuryhmän keikoista ja operaatioista.

Mitkä on mieleen painuvia muistoja siitä, mitkä on ollut vaikeimpia ja haastavimpia keikkoja, missä sä oot ollut mukana? Haluatko nostaa jonkun konkreettisen? Ehkä onko ne, jotka on mennyt ihan ketuilleen, vai ne, mitkä on tullut oikein huikea onnistuminen?

(17:15 – 18:46)
Niin, sekä kyllähän niitä muistaa onnistumisia, niitä missä tavallaan ihmisiä on kuollut, tai sitten semmosia tapahtumia, missä itse olen jo tehnyt päätöksen vaikka ampua. Että mä olen tehnyt siinä tilanteessa päätöksen, niin kyllä mä kaikki ne muistan. Ja muistan kaikki ne tilanteet, missä minun on kohdistettu väkivaltaa, tai on yritetty puukottaa, tai olen ollut tilanteessa, missä on ammuttu kohti.

Kaikki ne muistaa kyllä kohtuullisen tarkasti. Ne hetket, milloin periaatteessa katsot kuolemaa silmään. Että jos joku asia olisi mennyt vähän toisin, niin tajuaa, että ei välttämättä olisi tässä.

Niin kyllä ne muistaa. Kyllä ne muistaa siis aika tarkoinkin. Mutta niitä on kuitenkin aika paljon, että mä olen laskenut, että mulla on varmaan yli tuhat operaatiota takana, niin niitä on niin paljon, että semmoisia täysin yksilö, että joku asia menee muuhun yli, niin ei oikein semmoisia ole.

Että sitten ne vähän puuroutuu ja mössöytyy. Ja sitten kun entisten kollegojen kanssa juttelee, niin sitten ne muistelee asioita, mitä itse ei muista ollenkaan. Että muistatko silloinkin keikalla, kun mentiin, ja tämä tapahtumasta, ei minulla ole mitään hajua.

Että mä olen ikinä edes ollut semmoisella tehtävällä.

(18:47 – 18:56)
Joku niillä on ollut lähempänä, joku tuntemus on ollut siihen enemmän, että ne on ollut ehkä enemmän tuntenut uhatuksi itseensä, kun sä oot ollut toisella puolella tai jotain, niin ne muistavat paremmin.

(18:56 – 19:04)
Niin, siinä ei tarvitse paljon, niin kuin tiedät pelaajana, niin paljon ei tarvitse olla tilanteesta ulkona, niin sä koet sen ihan eri tavalla. Joo.

(19:05 – 19:22)
Näkökulmaero tai Saku Tuominen oli meidän vieraana. Hän puhui oman elämänkertansa tietyllä tavalla siitä oivalluksista, että miten se sama kohtaaminen, vaikka se näkökulmakin on ollut siihen lähes sama, niin se muistinjälki on hyvin erilainen. Ja kuinka vähän me lopulta siitä asiasta muistetaan.

(19:23 – 20:07)
Kannattaa olla hyvin, hyvin varovainen, kun kertoo menneisyydestä. Että hyvin varovainen, että jos ehdottomasti uskoo johonkin, niin mä olen ainakin tullut tosi varovaiseksi. Mä jotenkin nykyään ajattelen, että eihän mä muista siis, jos mä ajattelen mitä tänä vuonnakin on tapahtunut, missä kaikkialla mä olen ollut, niin eihän mä muista tämän vuoden keikkoja tai juttuja, missä mä olen ollut mukana.

Niin sitten jos siitä mennään 10 vuotta, 20 vuotta taakse, niin ei aivojen struktuuri ole muistaa asioita tarkasti. Se ei ole aivojen tehtävä.

(20:08 – 20:33)
Joo, mutta toi varmaan noissa, siis tuohon keikkoheviin ja kaikkeen, kun niitä menee ihan vihkoon ja menee hyvin, mutta kun se tilanne tulee vaan kerran, että miten sitä pystyy sitten jotenkin simuloimaan, noita tilanteita, niin se on, kun ei tämä mikään päiväni murmelina. Se tulee koko ajan uudestaan ja uudestaan. Tai sä pystyt tekemään niitä muokkauksia, ja siinä kohtaa se homma tulee uudestaan, kun ne tulee kaikki eri lailla.

(20:33 – 22:38)
Niin on, että se mielen ja kehon prosessi on aina täsmälleen samanlainen. Ei sillä ole mitään väliä, miten se tilanne muuttuu. Jos me mennään psykofysiologiaan, mitä mä olen tutkinut, niin sillä ei ole mitään merkitystä, mikä se konteksti on.

Ei mitään. Se, miten me tulkitaan tilanteita, miten me luodaan tilannetietoisuutta, tilannekuvaa, miten me tulkitaan, miten me muodostetaan niistä valintoja, päätöksiä, minkälaisessa tilassa keho on, vireystila, stressi, energiatasot, kaikki, niin ne ihmisillä toimii samankaltaisena. Me ei sillä lailla, jos, niin kuin mäkin olen monta kertaa kuullut, että no miten voi valmistautua johonkin, mistä ei tiedä.

Sen takia, kun me ymmärretään, miten meidän keho- ja mielijärjestelmä toimii. Me tiedetään, että muuttuvassa tilanteessa, mitä mulle tapahtuu. Ja mä oon treenannut sen tuhat kertaa läpi, että mitä mä teen itselleni siinä tilanteessa, niin silloin se on valmistautumista.

Ja sitten niillä toimintamalleilla, jotka syntyy vaan kokemuksesta, ne ei synny siitä, että mä vaan kuvittelen jotain malleja, vaan ne syntyy siitä, että sä oot sata kertaa ollut vastaavassa tilanteessa ja se toimintamalli on hioutunut tietyllä lailla samankaltaiseksi. Ja sitten, kun meillä on tämä hienosti sanottuna mentaalinen kyvykkyys kohtaa toimintamallit ja kompetenssi, niin silloin me performoidaan korkealla tasolla. Ja silloin me voidaan tietoisesti nostaa sitä haasteiden tasoa.

Sietää aina paremmin painetta ja stressiä. Ja sitä muun muassa urheilu on. Sehän on koko ajan oman suoritustason nostamista.

Niin, että sitten joku ihmettelee, että miten sinä pystyt, Arska, siis tekeen tässä tilanteessa näin. Ja sä koet, että niin kuin jääkiekkoilijat sanoo, että mä olen vaan tämmöisessä floutilassa. Niin, niin, niin oletkin, mutta miten se syntyy?

Se ei synny näin.

(22:39 – 23:13)
Joo, ja tuossa ehkä just tuohon, kun otit vertauksen, niin palataan se, että mä, joku ensimmäinen syksyn peli, kun sä oot ollut koko kesän pelaamatta, niin se on ihan erilainen, kun taas se lokakuun peli, että sä oot pelannut jo kymmenen peliä, ja toistoja tulee koko ajan. Sun keho ja mieli on jo vähän siinä koko ajan. Varmaan oliko teillä samaa, että jos ei tullut kolmeen viikkoon vaikka mitään keikkaa, jos sattui semmosia oleen, mutta se tulee joka päivä, ja koko ajan se mielentila on semmoinen, että nyt mä tiedän, mihin ollaan koko ajan menossa, mutta sitten taas kun vähän aikaa ei ole mitään tapahtunut, että mihinkä nyt taas mennään.

(23:13 – 23:21)
Joo, miten leijonat vaikka nyt vertaisi ensimmäistä peliä ja miten se peli kehittyy nyt olympialaista aikana.

(23:21 – 23:26)
Joo, tää on huuriä eroa. Eikö? Joo, kyllä.

Ja monessa muussa turnauksessa on nähty tämän sama.

(23:26 – 23:34)
Ja nousiko yksittäisten ihmisten taito ja kyvykkyys? No, ei. Mutta jotain tapahtuu.

(23:35 – 24:18)
Tuossa Ville Leino oli meidän vieraana, ja hän puhui siitä, kun me käytiin sitä Philadelphia-Detroit-aikaa läpitte, niin hän puhui siitä niin kuin pelin loppuhelkistä ja niistä, että se meni jopa sillä tavalla, että treenit on treenejä, ja sitten sarjapelit on sarjapelejä. Sitten kun sulla on ne ratkaisuhetket siellä playareissa, niin sä haluat niitä ratkaisuhetkille. Milloin suurin osa niistä kavereista, jotka on huippu-urheilijaita ja viimeiseen viritettyä, ja niiden floatitasokin on korkea, niin sitten on vielä erikseen ne kaverit, jotka haluaa silloin kentälle, eikä vielä niitä luistimennavoja poikki.

Tahalla omia luistimennavoja poikki. Niin siinä hän oikeastaan pääsi siihen ytimeen, että ne on ne kaverit, ne liiderit, jotka haluaa silloin loistaa, kun kaikki muut jo vähän pelkää.

(24:18 – 24:19)
Joo, joo, kyllä.

(24:19 – 24:28)
Niin tuossa varmaan tulee just se, että keho ja mielikin tietyllä tavalla ymmärretään sen, että nyt ei ole vielä niin tosikyseessä, ja se myös virittää sen.

(24:28 – 27:02)
Joo, ja me tarvitaan se tietty vireystila ja tietty henkinen paine yleensä, että se suorituskyky nousee. Ja sama ilmiö on ollut kaikessa vaikka aikanaan sodassa. Ne aineistot, mitä sodissa vaikka talvisodassa tai toisessa maailmansodassa on, niin ihmisten tämmöiset luontaiset ominaisuudet on erottunut, että sitten just on semmoisia ratkaisuntekijöitä, niin ne on hakeutunut sinne tämmöisiin ratkaiseviin paikkoihin, missä muut on sortunut.

Ja aikanaan karhussa, niin tavallaan mä en keikoilla, että kyllä sielläkin oli nähtävissä, että siellä on semmoisia lyhyitä kohtalonhetkiä, että jos sen mokaa, niin sä et saa millään päätöksellä korjattua sitä. Että ne tajuaa ne semmoiset momentum-hetket, että nämä on tässä tehtävällä semmoisia hetkiä, että näitä ei voi mokata. Joku päätös, että mitä me aletaan nyt tekemään, vaikka että meillä on alkava kiinniottotilanne, että meillä on autossa kaksi henkilöä, asetetaan tunneta henkilöitä ja me otetaan ne kiinni.

Niin sitten se ensimmäinen päätös, että miten me se tehdään. Ja sitten kun se lähtökäsku annetaan, että no niin, nyt meillä on sakkinappulat laitettu paikoilleen, että me kolmella autolla kiilataan se, vaikka hajotetaan ikkunat ja otetaan kiinni. Niin siellä on monta semmoista pientä päätöstä, että jos siellä yksi mokaa, niin muut ei voi korjata sitä.

Niin ne on just niitä ratkaisevia hetkiä, milloin tämä kyvykkyys toimia paineen alla, niin se saa ihan oman muotonsa ja näkemyksensä. Ja kyllä se, tietenkin se mun aika siellä oli pitkä, ja mä edelleenkin olen hyvin sillä lailla kiinnostunut ihmisen suorituskyvystä ja ihmisen suorituskyvyn kehittämisestä ja sen ymmärtämisestä. Niin totta kai mä käytän sitä kokemuspohjaa, mikä mulla on.

Että enhän mä sitä enää saa muuksi muutettua. Että mun ura meni niin, että 25 vuotta ryskättiin ja sitten sitä alettiin vasta ymmärtää, että mitä sitä on tehty.

(27:09 – 27:31)
Päästään tähän suorituskykyyn nyt. Tämä oli sopiva hyvä aasisilta tähän. Miten se karhuryhmäkokemus, ne vaativat keikat, ne lähes mahdottomat tehtävät, sitten se tiimin kasvaminen, se muutos, minkä kerroit tuossa aikaisemmin, niin miten se on muuttanut sun ajattelua mielenvalmennuksesta ja suorituskyvystä?

Minkälaisia ajatuksia sulla on sieltä tullut?

(27:32 – 28:14)
No ainakin se, että jos ei niitä asioita ymmärrä, jos ei niitä tietoisesti sitä kyvykkyyttä kehitä, niin se on hyvin satunnaista, että ihmisistä tulee hyvä. Toisista voi tulla ja toisista tuleekin hyvä niin, että ne ei edes ymmärrä, miksi ne on hyviä. Niillä on luontaiset vahvuudet.

Ne sietää stressiä ja ne jopa nauttii siitä. Sellaisia ihmisiä on olemassa. Ja kun mennään oikein siinä äärijanalla eteenpäin, niin sitten ne on jopa psykoottisia, että ei niillä tunti väpäjä missään tilanteessa.

(28:16 – 28:36)
Niin kuinka lähelle siinä, mä mainitsit tuossa aikaisemmin sen ulkomaalaisten rikollisjengit ja se, että karhua tarvittiin, kun ne tuli markkinalle, niin sanotusti, niin kuinka lähelle sitä vihollista sen karhuryhmäläisen pitää mennä, suorituskyvyssä ja mentaalisella puolella, pärjätekseen niissä tilanteissa?

(28:36 – 31:47)
Miten sitä nyt sanoisi kauniisti, että niiden rikollisten suorituskysymys on kyllä aika surkea. Sinne tasolle ei tarvitse laskeutua. Ei lähellekään.

Ja 90-luvulla nämä ammattirikolliset, ne olivat kyllä suomalaisia. Mutta se peli oli silloin tavallaan jollain hassulla tavalla rehdimpää, että en mä muista, että mä olisin joutunut tai missään niissä kymmenissä kiinniottotilanteissa, mitä me vaikka näiden pyöräkerhojen kanssa tehtiin, että me tehtiin kotietsintöjä ja kiinniottoja ja muita, niin missään tilanteessa jouduttu käyttää voimaa kohtuuttomasti sillä lailla, että olisi syntynyt tämmöisiä tappelutilanteita. Vaan ne olivat sitten aina aika selkeää peliä, että ei siellä kukaan vastustanut, eikä kukaan tavallaan, että siinä ei tullut tämmöistä, että aletaanpa nyt mittailemaan, että kuka tässä voittaa. Tai että jos sovittiin jotakin, niin yleensä sopimukset piti.

Tai että pystyi menemään tilanteisiin, että mehän tehtiin semmoistakin taktiikkaa, kun jossain vaiheessa kaikista tämmöisistä, missä oli tämmöisiä pyöräkerhoja, niin niistä syntyi semmoisia valtavia operaatioita. Että siellä oli kymmeniä ja kymmeniä poliisia täällä pääkaupunkiseudulla, ja se sai hirveät media. Aina kun oli iso joukko poliisia, niin joku soitti lehdistölle.

Yleensä se oli johtokeskuksista joku poliisi, joka vuosi sen, että hei, nyt on hyvä juttu. Juju, edelleenkin varmaan tapahtuu näin. Niin sitten me tehtiin sitä, että me saatettiin mennä kahdestaan.

Että mentiin kahdestaan vain juttelemaan, että mites tämä on. Haluatteko te tehdä tästä tämmöisen ison show, vai mentiin kerran yhteen ravintolan, missä oli toistakymmentä paikkeria, ja siellä oli kaikki asiakkaat juossut karkuun siltä, ja henkilökunta oli peloissaan, ja sitten sinne soitettiin poliisit, ja Helsingin laitoksen joku johtaja, ja sitten alkoi keräämään joukkoja, ja sitten me eotettiin, että mitä jos mennään ihan kahdestaan. Sitten mentiin kahdestaan sinne ja juteltiin vähän aikaa, ja sovittiin kättä päälle, ja se oli siinä.

Sitten lähti kerrottamaan, että ei siinä ollut mitään tapahtunut, mutta silloin pystyttiin sopimaan asioita, monia muitakin keisiä, missä sovittiin keskenään, että sovitaanko tästä edespäin, niin kun kohdataan, niin tehdään näin. En oikein nykyään tiedä, että onko se mahdollista, vai miten edespoliisi toimii, miten se neuvottelee, mutta silloin pystyy.

(31:48 – 32:12)
Joo, ja ei ole ihan sellaista leffameininkiä, että rikollis on tehnyt suunnitelman, että kun karuryhmä tulee, niin meillä on tuossa lyhyseinä, ja tuonne taakse, ja hyökätään sivuistaan, vaan se oli ihan niin kuin, kun mentiin, niin se oli selkeää, että nyt kun tuli karhu, tai tuli poliisipaikalle, niin katsottiin juttuja, eikä lähdetty katkaistulla holikolla ampuun ihan summittain.

(32:12 – 32:27)
Joo, Suomessa ei sellaista meininkiä ole, että päinvastoin rikolliset kääntyvät poliisin puoleen, kun niillä on hätää. Niinpäin se menee Suomessakin, että sitten käännytään poliisin puoleen, että auttakaa nyt, juju.

(32:28 – 32:29)
Että tähän on pommiuhka tulossa.

(32:30 – 32:43)
Niin, tai jotain, että tietää, että kyllä poliisiviranomaisen voi luottaa, ei meillä ole sellaista samanlaista korruptiota, eikä sellaista, että koska te kuulutte sinne, niin me ei auteta.

(32:44 – 32:53)
Vähän eri meininki kuin Meksikossa tällä hetkellä, kun siellä isoja hummepampua on tapettu, niin nyt vähän kuohuu.

(32:55 – 33:14)
Joo, ne on niin korruptoituneita yhteiskuntia, että täältä on vaikea, siis me ei ymmärretä murto-osaakaan, mitä siellä tapahtuu. Ja ketkä siihen liittyvät ja mihin kaikkeen ne liittyvät. Muuta kuin, että pommia räjähtää ja luotin lentää.

(33:16 – 33:59)
Hei, mutta otettiin aikaisemmin kyllä vähän tuosta optimaalisesta suorituskyvystä ja verrattiin sitä urheiluun, niin minkälaisia metodeja siinä saattelee ihan sitä teidän toimintaa? Mutta nyt kun tuo Oulun pelaset tuossa taustalla on ja aika moni siellä on uran ehkä huippuvaihe, niin suorittaa kumminkin päin prinkkala. Minkälaisia suorituskykyyn tehtäviä valmennuksia, että sun mieli on myös, keho on hyvässä tilassa, ollaan reenattu tähän monta vuotta, iivos on ne liian puoli tuhatta tuntia tämmöiseen, mutta sitten mieliprakaa, sä et saa sitä ulos mitattua.

(33:59 – 36:34)
Niin, niin, siitähän siinä on kysymys, hienosti sanottuna tästä tämmöisestä mentaalisesta tai psyykkisestä tai kyvykkyydestä, että sitten kun se paikka on, missä sinua oikeasti mitataan, niin kykennetkö sinä käyttää ne sinun resurssit tarkoituksenmukaisesti ja tilanteeseen sopivasti, siitähän siinä on kysymys. Ja ei se ole sen kummempaa, se on niin kuin mikä tahansa taidon osa-alue, mitä pitää harjoittaa säännöllisesti, tosi säännöllisesti. Yleensä käy niin, että kun se mieli alkaa tulkitsemaan jotain asiaa vaikeana tai epämiellyttävänä, mä alan pelkään jännittämään etukäteen, että onko minusta nyt kun nämä ratkaisuminuutit on käsillä, mä joudun jäällä, onko minusta siihen.

Ja sitten se ajatuskehä lähtee liikkeelle ja ihmisellä se nimittäin pyörii nopeaa sitten. Kun se vireystaso nousee, niin kognitiiviset prosessit kiihtyy ja kun ne kiihtyy, niin myöskin keho vastaa siihen tunteilla ja sitten se peli onkin menetetty, ellet sinä saa ajoissa sitä kiinni. Silloin, että varmaan sinä parastaisit itsestäsi.

Voi olla, että se riittää, mutta voi olla, että ei. Ja onhan tähän suorituskyky, niin onhan siihen paljon muitakin tekijöitä, että jos sinulla on muita huolia vaikka ihmissuhteissa tai sinulla on pitkäaikainen kuormitustila päällä, olet hölmö mennyt rakennuttaan talon ja sitten on paljon pieniä lapsia ja niiden kanssa on haasteita tai taloudellisia ongelmia tai mitä tahansa, mitkä kuormittaa tuota meidän mieltä, niin ne vaikuttavat myöskin siihen hotspottiin.

Vaikka tuntuu hotspotilta siltä, että mieli kyllä kykenee siellä unohtaa, mutta sitten pitkällä juoksulla kaikilla niillä on merkitystä. Sillä, että miten keho toimii, miten hyvin energiat, verensokerit, onko kehossa jumeja. Se on valtavan holistinen asia, semmoinen optimaalisen suorituskyvyn saavuttaminen.

Ja sitten on vielä se mieli.

(36:35 – 37:15)
Tuo mieli tuossa, kun nyt hiihtojakin, varmaan tässä kaikki urheilumihinat katsoivat hiihtoja, aika moni olumpilas meni nurin. Ja sen jälkeen ei pystynytkään tuleen sille, vaikka kärjessä oli hiihtoisia kärkiporukassa, kaadut jossain alamäessä, sun sykkeet nousee, sä pelästyt, mitä nyt tapahtuu tänne. Ja yhtäkkiä suorituskuva rupeaa tippumaan.

Tulee semmoinen tilanne, mihin sä et ole pystynyt valmistautumaan. Ehkä sä et ole käynyt mielikuvissa läpi, että hei, mä voin tuolla reissulla kaatua jossain mäessä, mä jään sen kaskutsekkaan, mutta pystyn kumminkin suorittamaan vielä normaaleja taloja. Tämä on varmaan yksi semmoinen asia, että kun tulee joku odottamaton, niin sun kehon alkaa käymään kierroksilla ja sitten se peli alkaa olla menetetty.

(37:16 – 37:38)
Tavallaan puhutaan tämmöistä amygdala hijacking, eli joku kaappaa sen tunnekeskuksen ja sitten se lähtee viemään sitä peliä. Jääkiekko on siinä mielessä mahtava laji, että kaikki nämä tapahtuu siinä todella nopeassa syklissä, koska se on nopea laji. Se on joukkuelaji.

(37:38 – 37:41)
Vastustaja tekee aina jotakin.

(37:42 – 38:22)
Se koko ajan tilanne muuttuu. Siellähän näkyy hyvin, että kun se semmoinen henkinen niin sanottu tahtotila murenee, niin kuinka nopeaa. Se on sekunneissa.

Tyhmäkin katsoja, niin kuin meikäläinen, joka en ikinä ole itse pelannut, niin mä näen heti, että aha, nyt tapahtui jotakin. Tuolle toiselle joukkueelle tapahtui. Se jotenkin saa jonkun henkisen tällin, ja sitten se toinen joukkue nousee harppauksilla eteenpäin muutaman minuutin sykleissä.

Tai siis muutaman minuutin ajan se joukkue näyttää ihan eriltä kuin se oli neljä minuuttia sitten.

(38:22 – 39:11)
Joo, mä tunnistan ton täysin. Sitten kun mietitään niistä, sä puhuit aikaisemmin siitä karhuryhmästä ja siitä, että menettää sen kunnioituksen tai että jos teet jonkun hölmön virheen siellä, niin se lamauttaa sen yksikön toiminnan ja muut ei pysty korjaamaan sitä. Tuossa lätkässäkin se näkee, että mulla itsellä on se sellainen, että mä uskon, että se ei ole pelkästään se tyhmä virhe, joka johtaa maaliin, vaan se tyhmä virhe huomataan sinne omissa.

Ja ne omat ammattilaiset huomaa, että toi teki nyt ajattelemattoman virheen. Ja se alitajuisesti vaikuttaa niiden muiden suorituksen. Se ei ole aina sitä, että eikö ne pystyisi korjaamaan sitä tilannetta, vaan se on sitä, että siitä tulee häiriö mieleen, että miksi toi teki noin.

Ja kun sä ajattelet sitä samalla, kun sun pitäisi tehdä sitä toista ratkaisua, niin se johtaa tosi usein maaliin, vastustajan maaliin.

(39:11 – 41:12)
Kyllä. Huomio ja tarkkaavaisuuden tavallaan kiinnittyminen väärään asiaan. Ja mehän aivot kiinnittyy, tai aivot kiinnittää huomiota poikkeamiin.

Se tekee sen automaattisesti ja todella nopeasti. Ja semmoset poikkeamat, mitä me ei oleteta, eikä uskota tapahtuvan, niin pitää olla todella, tämäkin on sitä mentaalista kyvykkyyttä. Eli tavallaan pitäisi saada aika nopea itsensä kiinni, että mä olen menossa nyt semmoiseen suuntaan mieleltään, mihin minun ei saa mennä.

Ja sitten kun kuusi ihmistä tai kahdeksan ihmistä tuntee samaan, niin mitä se tarkoittaa? Yksi plus yksi plus yksi. Se kerrannaisvaikutus on kova.

Se kerrannaisvaikutus on kova. Ja aikanaan siis kaikista vaikeimpia tilanteita, mä en keikoilla ole, nehkönen meni pieleen, että siellä tapahtui jotain, joka meni pieleen. Vaikka se kokonaisuus ei mennyt niin katastrofaalisesti pieleen, että vaikka kukaan muu poliisi ei huomannut, mitä tapahtui, mutta me tajuttiin, mitä tapahtui, niin tavallaan niiden käsittely, hyväksyminen, avoin keskustelu, niin kyllä meilläkin meni todella pitkään, että me päästiin siihen kiinni.

Mutta siitä, mistä mä olen tälle minun elämän oppikoululeni tyytyväinen, on se, että mä eihin kuitenkin ne viimeiset vuodet elää semmoisessa yksikössä, mikä on todella kova ammattiyksikkö, ja meillä oli nämä asiat jo hyvin tiedossa. Se työ oli tosi ammattimaista, että mä ehtin myöskin tehdä sitä. Tietenkin se koulut 90-luvulla on oma asiansa, että mä olen elänyt tavallaan monta elämää, erillistä elämää sen 25 vuoden aikana.

Siellä on ollut monta erilaista vaihtoa.

(41:13 – 41:53)
Joo, ja tuossa puhuttiin maalinteosta ja virheestä, niin Kari Koito-Jalonen, joka nyt oli kommentoimassa, niin sillä aina, kun maali syntyy omiin, niin se on aina vähän niin kuin lentokoneonnettomuus. Että pikku asia pettää jossain, keskittyminen menee siihen, toinen asia pettää, kolmas asia, ja sitten kone on tontissa. Että se ei, katso, joitain lentokoneonnettomuusjuttujakin, mikä pikkuhommasia tapahtuu, niin keskittyminen lähtee monella ihmisellä tai yleensä kahdella lentäjällä lähtee johonkin ihan pikkuiseen asiaan.

Ja sitten mieli lähtee seuraamaan sitä, ja sitten se tapahtuu niitä muita asioita, mitä ei olisi ikinä ton virheen takia pitänyt tapahtua.

(41:53 – 41:57)
Se on just sitä virheiden kumulaatiota. Se on just sitä.

(41:58 – 42:22)
Ja just, kun puhuit tosta noin, että kun on rakennettu talot ja on velkaa ja lapset huutaa ja kaikki, niin kuinka teidän ryhmässä, tuliksia monta kertaa, kun suomalainen mies on sillä, että se pitää sisällään, eikä sano vaan menee tekemään se homma, mikä pitää, niin kuinka monisia kehtaa nostaa kättä pystyyn, että hei, mä en ole siinä tilanteessa, että mä lähden tänne tälle keikalle, että mulle ei kannata lähteä, koska mun ajatusmaailma ei ole semmoinen, mikä pitäisi olla?

(42:23 – 43:01)
Meillä oli siihen prosessit siis jo viimeisinä vuosina. Ja sitten, että se oli aika avointa se keskustelu. Että kyllä me pystyttiin siellä, jos tuli avioerot ja tämmöisiä muita haasteellisia, niin se jaettiin kyllä aika avoimesti.

Meillä oli todella kova luottamus, keskinäinen luottamus. Mutta ei näin ollut alkuaikoina. Kyllä ne pidettiin kaikki visusti itsellään.

Mutta viimeisenä vuosina, niin tuo oli ihan käytäntö, että me kerrottiin. Ja sitten sinne kärkeen ei laiteta ihmisiä, että kellä on semmoinen muuttunut elämäntilanne.

(43:07 – 44:47)
Mennään seuraavaksi tuohon keisiin. Minne ja poliisi ja ICE-agentit. Aika vaikea keskustelun aihe, mutta pakko ottaa se keskusteluun.

Oikeastaan kahdesta syystä. Meidän tutkiva journalisti Ari Valliin sai selville, että sä oot tehnyt väitöskirjan Do people get shot because some cops panic? Jos ajatellaan siitä ICE-agenttien toimintaa siellä Ariassa niissä tilanteissa, ja siinä on kaksi puolta.

Siinä on se häiriö, minkä yleisö haluaa sada-aikaiseksi ja sen eskalaation, mutta sitten siellä näkyy myös voimakkaasti semmoinen tosi voimakas impulsiivinen käyttäytyminen. Että molemmat puolet on voimakkaasti edustettu. Mä muistan silloin, kun sä vedit meille valmennuksia, ja kuvasit sellaista tilannetta, jossa moottoripyöräpoliisi oli ajanut monta kilometriä takaa semmoista raskaampaa ajoneuvoa.

Ja sitten se yritti kiilata sen sillalla. Ja siitähän ei mitään tullut. Ja sitten sä kerroit siitä, että kuinka sä olit haastatellut tätä poliisian jälkikäteen ja saanut selville, että hän oli vaan semmoisessa kuplassa tai hyvin kapeakatseisesti.

Mun tuli mieleen, kun mä oon kattonut noita videoita, että osa näistä agenteista näyttää olevan juuri tämän kaltaisessa kuplassa. Ja varmaan pieniä hengitysharjoituksia hekin tarvisivat, koska me tehtiin niitä. Ja se oli aika mielenkiintoinen se tunnetila, että miten sä pystyt pudottamaan hetkellisesti se painetila ja avaamaan sitä sun ajattelua.

Niin mikä sun mielipide tähän näihin AIS-agenttien toimintaan Jenkeissä ja näihin tilanteisiin ja eskalautujoihin, mihin siellä on jouduttu?

(44:50 – 48:36)
Sitä amerikkalaisuuden ymmärtämistä on hankala hahmottaa, että vaikka mäkin olen käynyt siellä monta kertaa ja oon tehnyt tutkimustyötä ja olen kouluttanut ja olen tehnyt jopa polistöitä siellä, niin sitä on vaikea ymmärtää. Siis se on niin kummallinen kulttuuri, niin varianssi yhteiskunta. Siellä on laidasta laitaan kaikkia hiihtäjää.

Siellä on äärettömän huonosti koulutettuja poliiseja, sivistämättömiä moukkia ja sitten vielä tämmöiset agentit, joilla ei ole mitään kokemusta mistään. Siis niillä ei ole mitään kokemusta mistään väkivaltatilanteista tai uhkaavista tilanteista ja sitten niillä on aseet, niin sitten karmeudessaan emme näe, mitä siellä voi tapahtua. Mutta ihan samoja huomioita olen tehnyt.

Silloin kun mä aikanaan tein väitöskirjaa, niin mä hain hirveästi tapauksia nimenomaan, koska Jenkeissä niitä tapauksia on, että milloin poliisi on ampunut asettoman ihmisen, niin lähes aina syy oli voimakastressi. Poliisihenkilö aktivoituu tilanteessa tosi voimakkaaseen stressiin ja se ampuu ihmisen, huolimatta siitä, mitä se ihminen tekee tai on tekemättä. Sellaisia, että ihminen pitää käsiä yllällä ja se ammutaan siihen.

Silloin se stressi on nimittäin aika voimakas, mutta sitä ihmisen käyttäytymistä ohjaa myöskin tämmöinen kulttuuri ja kyllä Amerikoissa on tämmöinen rasistinen kulttuuri, niin se on paljon voimakkaampaa kuin oikeastaan missään, missä mä tiedän, missä mä olen käynyt. Silloin jos on tummaihoinen kohdehenkilö, ja sitäkin on tutkittu, että jos on tummaihoinen kohdehenkilö, niin se poliisi tavallaan stressaatuu tosi nopeasti ja se vaikuttaa siihen, miten poliisi käyttäytyy. Mutta ei siellä, koska siellä on myös kulttuuri semmoinen, että ja lainsäädäntökin monessa osavaltiossa, että jos poliisin on nyt ammut asettaman ihmisen, niin ei se nyt ole niin vaarallista kuitenkaan, että jos siinä on vähän jotain perusteita, että arska on, että se on kuitenkin, tiedätkö, vähän toiminut sillä lailla, että poliisilla on probable cause, tämmöinen syy epäilleks, jolla ehkä olisi voinut olla, niin harvoin poliisi tuomitaan ampumisesta.

Ja se on ihan erilainen tämmöinen oikeusvaltio, tämmöinen mentaliteetti. Vaikka Jenkit on, se on demokraattinen oikeusvaltio, niin kuin nyt näyttää, mitä senatti on vaikka Trumpin tulleista sanonut, niin kyllä se yhteiskuntana on semmoinen, mutta siellä on tämmöinen rasistinen kulttuuri, miten koko Amerikka on rakentunut, herranjumala, orja työvoimalla, siis niin. Se on siellä ja se elää hyvin voimakkaasti, myöskin poliisien keskuudessa.

Ja myös se, siinä on oma leimansa, että miten poliisi käyttää herkästi asetta. Mutta se on niin varianssi, niin hankalasti ymmärrettävä täältä käsin, että mä en ymmärrä sitä kulttuuria ollenkaan.

(48:37 – 48:48)
Jussi Latvala Ja nyt ehkä nämä viimeisimmät tilanteet, ne ei ole edes tummaihaisia kohtaan. Jussi Latvala Joo, ei se niin. Jussi Latvala Ja sitten nämä AISA-agenttien tilanteet, niin ne on ollut jo niin karmeita esimerkkejä.

(48:49 – 48:50)
Jussi Latvala Niin on.

(48:50 – 49:10)
Jussi Latvala Mutta siinä vaan tuli mieleen tietyllä tavalla, kun kattoo sitä toista puolta, että sitten kun ne on tehnyt isoja virheitä, niitä virheitä ei ole myönnetty, vaan ne on yritelty silti selittää toisin. Niin sitten yleisö on myös, ja nämä kaupunkien asukkaat on kääntyneet näitä agenteja vastaan. Jussi Latvala Totta kai.

Jussi Latvala Joka on aiheuttanut sitten vielä voimakkaamman eskalaation.

(49:11 – 49:11)
Jussi Latvala Tietenkin, tietenkin.

(49:12 – 49:51)
Jussi Latvala Että se näkyy siellä. Heillä ei ole selvästikään kyvykkyyksiä eikä keinoja hallita sitä stressiä, mutta aivan vähän niitä keinoja voimakkaassa stressitilanteessa, että mitkä on niitä nopeimpia oppeja, mitä voi käyttää sellaisessa tilanteessa, kun me ei voida mennä sieltä rauhalliseen tilaan. Tai työelämässäkin meillä tapahtuu lukemattomia asioita päivittäin tai viikoittain, jossa se stressitila nousee tosi korkeaksi hetkellisesti.

Kaikki meistä ymmärretään, että jos meillä on se rauhallinen hetki huoneessa, niin me pystytään nollaan se tilante. Mutta kun siinä tilanteessa sitä ei pysty, menee siihen rauhalliseen tilaan. Mutta sinulla on kuitenkin metodeita siihen.

(49:51 – 51:57)
Joo, ja se perustuu siihen, että sinä harjoitat sitä taitoa asteittain. Ei ole olemassa mitään työkalukikkaa tai neuvoa. Sitten kun stressaanut, teet näin ja näin ja näin.

Ei sellaista ole, koska ihminen ei tee niin. Ja vaikka olisikin, niin sinä et tee sillä mitään. Se on taitojen kokonaisuus, mikä lähtee siitä itsetuntemuksesta ja oman tilan hahmottamisesta.

Me ollaan huomattu tässä vuosien varrella, että se on melkein sellainen taito, että sitten jos vaikka työyhteisö tai ihminen haluaa, että haluan tätä taitoa kehittää, niin se pitää tehdä aika johdonmukaisesti. Se pitää tehdä ohjatusti. Sulla pitää olla yleensä biofeedbackia siitä, että itse ymmärrät, minkälainen tila sinulla on.

Miten sinun kehon mielitila muuttuu? Miten sinun vireystila muuttuu? Ja sitten aletaan näillä erilaisilla harjoitteilla vaikuttaa siihen kehon ja mielentilaan.

Ja sitten sitä treenataan ja treenataan. Mutta me on tehty nyt viimeisiä tutkimushankkeita palopelastus- ja ensihoitopuolella. On huomattu, että aika lyhyillä interventioilla, vaikka puolentoistapäivän interventioilla, niin saavutetaan merkittäviä positiivisia hyötyjä vaikkapa työpaikalla.

Että tämä on psykofysiologiaa. Psykologisissa tutkimuksissa ne muutokset, niin ne on niin minimaalisia, niin pieniä, niin hataria, että sitten voidaan jopa, että onko se tiedettä ollenkaan vai mitä höyttötiedettä se on. Että vähän tuntuu siltä ja vähän tuntuu tältä.

Mutta me käytetään biodataa, syke- ja sykevälivaihtelua, sen seurantaa siinä, että mitä siinä hetkessä tapahtuu ja että miten me siinä vaikutetaan siihen.

(51:58 – 52:36)
Jussi Latvala Tällainen täysin välitön hyöty, mikä ainakin meidän valmennuksessa toi, oli tämä vastehengitys, jolla hetkellisesti sekunneissa sä pystyt avaamaan sun mieltä ja tuntuu, että aivoisveri kiertää, kun sä näet sen tilanteen eri tavalla. Jos sä oot menossa keikalle, niin kuin teillä oli karuryhmässä, niin se vastepuhallus kerran kakstoistettuna maksi, niin otin omaan työkalupakkiin vaikeammalla hetkellä, niin huomaan tosi voimakkaan eron siinä. Että pystyy pysäyttämään sen stressikierteen tai sen tilanteen eskaloittumisen ja saa hetken peliaikaa.

(52:37 – 53:09)
Kyllä, sitten on näitä yksittäisiä työkaluja, vaikka erilaiset henkitystekniikat tai erilaiset keskittymiseen tai ajattelumalleihin liittyvät jutut. Mutta niitä pitää harjoitella, koska jos vaan sä tiedät sen, niin yleensä siellä normaaliarressa ei niitä tule tehtyä. Sitten se pikkuhiljaa, se virheystason nousee ja nousee ja sitten yhtäkkiä me huomataan, että no niin, taas kävi näin.

(53:10 – 54:02)
Pysytään vielä sen verran tuossa aisesnopeeta, niin pysyisitkö sä kuvittelemaan itseäsi siihen samaan tilanteeseen, että sä kumminkin teet työtä, mikä sulla on käskeyty tehdä ja teet siellä omaa hommaa, mutta sitten joku koko ajan häirittee sua? Miten sä pystyt tekemään siinä tilanteessa? Täällä ei ole ihan tuommoisia levottomuuksia.

On täälläkin 90-luvun lama ollut, missä olit kanssa kadulla ja on kaiken näköisiä, sun pitää ottaa tehtävää suorittaa, mutta poliisi on sika ja ei olekaan ystävä ja sun valtio on vallanvälinen ja blablabla. Miten siinä itse pystyy suorittaa, jos koko ajan tulee lumipalloa tuolta? Ja se kuvaaminen, se on ainakin katsoa niitä somevideoita, niin katselee sitä, että ihmiset on sun kasvojen edessä niillä kameroilla kuvaamassa koko ajan ja eskaloimassa tilannetta, niin ihan katsojanakin siinä jo pulssi nousee.

(54:02 – 54:49)
Onhan se vaikea, onhan se ärsyttävä ja se on stressaavaa, mutta jos katsotte suomalaisia poliisia mielenosoituksissa, niin miksi täällä ei provosoiduta? Miksi täällä poliisi ei provosoidu? Vaan se voi keskustella hyvinkin rauhassa, vaikka sillä on mellakkakypärät päässä, niin silti poliisi on rauhassa Suomessa.

Ei täällä poliisi provosoidu noissa mielenosoituksissa. Vai muistatteko koskaan nähneen, mitä kuvataan noita viime vuosina? Ei.

Miksi täällä poliisi pystyy, ja sitten tuolla kun katsoo, niin se on ihan hirveä sekoilu.

(54:49 – 55:20)
Ja ne naamiot ehkä vielä, mä mietin sitä naamioajatusta tietyllä tavalla, että silloin kun sinulla ei ole sitä koulutusta, ja sinä olet AIS-agenttina, ja sinulla on se kasvonaamio, jolla sinua ei ole tunnistettavissa, ja sinulla ei ole sitä mentaalipuolen koulutusta, niin kääntyykö se jopa itseensä vastaan sillä tavalla, että teet tekoja ja tilanteita, joista sinä et tietyllä tavalla joudu vastuuseen samalla tavalla, kun sinulla on se naamio. Niin voiko täällä olla jopa eskaloimassa sitä pahemmaksi?

(55:20 – 55:57)
Voi olla, voi olla. Ja ei se välttämättä ole niiden agenttien syy yksin. Toki kyllähän niilläkin on kai oma tahto sanoa, että minä olen koulutettu tuollaisena, eikä minulla ole harmaata hajua, miten tuollaisessa toimitaan.

Mutta sitten jos on sivistymätön moukka, niin sitä ei pysty sanoon. Mutta sitten ennen kaikkea ne päätöksentekijät, että miten tuo on edes mahdollista, että sitten kaduille aseiden kanssa tuommoisia niin kuin hölmöläisiä.

(56:04 – 56:49)
Mennään sitten tuohon tiedolla johtamiseen ja otetaan tuohon Karhuryhmä teema tai ennakkotiedustelusta taktiseen päätöksentekoon. Me vähän käytiin sitä läpi ja me ei tietenkään voida enää muistaa kaikkia niitä keikkoja ja niitä parhaita, mitä siellä on tapahtunut. Mutta varmasti siellä se retrospektiivi on mukana, että keikan jälkeen käydään se läpi, pistetään se palasiksi sen osalta.

Mutta jos mietitään sitä niin kuin pistetään me se keikka palasiksi, mikä tahansa tehtävä, niin aloitetaan siitä ennakkotiedustelusta. Että minkälaista tietoa Karhuryhmä tehtävissä siinä valmistautumissa oli käytössä ennen kuin mennään mihinkään operaatioon ja kuinka se varmistetaan, että se tieto on oikeellista ja luotettavaa.

(56:49 – 58:18)
Siis kaikkia siltä väliltä, että sitä tietoa ei käytännössä ole ollenkaan, muuta kuin että joku ampuu jossakin, että on poliisiin osunut ja ampuminen on käynnissä. Joku ampuu talon sisältä pihalle. Siinä on keikka.

Tältä väliltä aina sinne asti, että KRP on tehnyt kaksi vuotta tiedustelua tekijöistä ja se on kansainvälinen liika, missä on koko Euroopan poliisiyhteisö mukana siinä. Kaikista tiedetään suurin piirtein, niistä ihmistä kaiken sen, mitä viranomainen voi tietää. Kaikkia siltä väliltä.

Mutta kaikissa operaatioissa on äärettömän tärkeä se valmistautumisen ja tiedustelun prosessi. Monesti erikoisyksiköiden toimintakulttuurissa ja filosofiossa on se, että ollaan hyvin tarkkoja, mihin tietoon luotetaan. Aina ei edes luoteta viranomaisten tietoon, koska jos et ymmärrä jotain asiaa, niin et sinä saa siitä tietoakaan.

Paitsi, että sinä vain ymmärrät. Sinulla ei ole mitään kompetenssia hahmottaa jotain tiettyä juttua. Vaikka sinä näet sen tilanteen, et sinä ymmärrä siitä yhtään mitään.

Eikö?

(58:18 – 58:39)
Kyllä. Minkälainen se lähtö sinne keikalla on? Kuinka paljon luottavaisempi olo on sinne lähtee, jos tiedustelu on ollut vuoden kaksi, ja sitten ollaan valmisteltu, ja tehdään se operaatio, kuin taas se, että joku ammuskelee jossain, ja menkää katsomaan mikä tilanne, pistäkää liivi päälle ja good luck.

(58:40 – 59:11)
Onhan siinä eroa, mutta taas sitten tuon työn raadollisin puoli on se, että vaikka sinä tiedät kuin paljon, vaikka sinä olet kuin hyvin valmistautunut, niin luoti voi löytää sinut joka tapauksessa. Että sehän on sen työn raadollisin puoli. Vaikka teet kuin hyvin työs, niin joku voi räjäyttää sen kämpän.

Joku voi ampua sinua niin kuin oven läpi, kun te menette siihen, tai ampua seinän läpi, tai tiedätkö, että se menee joka tapauksessa pieleen.

(59:12 – 59:15)
Ajoituksen merkitys ja kaikki tällainen, vaikka olisi kuinka suunniteltu.

(59:15 – 1:00:00)
Niin, että sillä on niin monta osa tekijää, mutta lähtökohta on se, että tietenkin mahdollisimman hyvin valmistaudutaan ja suunnitellaan, jotta se operaatio pystytään toteuttamaan. No joku strategia, että mitä pitää saada aikaiseksi, siihen luodaan taktiikka, ja se priorisoidaan, suunnitellaan, ja sitten se vaan annetaan toimeksi niille ryhmille, ketkä sen operoi. Ja yleensä ne viimeiset päätöksenteot jää niille, ketkä siellä ytimessä on, että niitä ei ohjaa enää kukaan, koska siellä ei voi ohjata ketään.

Kaikki, voi tapahtua sekunneissa ne päätökset. Ja aina tilanteessa on sellaisia muuttuvia tekijöitä, että mikään tiedustelu ei saa kaikkea.

(1:00:01 – 1:00:21)
Tuhat keikkaa, siellä on paljon asioita, niitä ei voi kaikkea muistaa, mutta tuleeko sinulla mieleen joku keikka, jossa tämä tiedolla johtaminen, se tieto, ennakkotiedustelu ratkaisi sen operatiivisen tuloksen sillä keikalla? Että se muutti sen perspektiivin tai sen koko keikan luonteen?

(1:00:23 – 1:01:19)
No vaikka siis tämmöisiä, mitä meillä oli aika paljon, että vanki jää palaamatta lomilta. Ja sitten se on semmoinen, joka on tehnyt henkirikoksen. Ja sitten, että no mistä se löydetään?

Niin sitten siinä on yleensä tiedustelu- ja tarkkailunkundit, jotka tietävät kaiken sen ihmisen elämästä. Sitten ne antaa meille vain osoittaa, että sen tyttöystävä asuu tuolla, ja tuotahan on saanut selville, että se on aina sen tyttöystäväntykönä. Ja sitten, että ilman tämmöistä tietoa, niin mä en oltaisi ihan, että en mä osaattaisi tehdä mitään, eikä saada mitään aikaiseksi.

Että se tiedolla, tai ne päätökset, mitkä liittyy tietoon, niin totta kai se muuttaa kaiken työn luonnetta.

(1:01:20 – 1:01:38)
Miten sen jälkihoitona, toi keikalla tullut tieto, miten se kirjataan ja hyödytään tulevaisuudessa? Kun sanot kuitenkin, että oikein kahta samanlaista keikkaa on, mutta aina niistä jotain oppii, niin miten se kirjataan ja kuinka se käydään läpitteen ja otetaan siitä opin tulevaa?

(1:01:40 – 1:02:38)
Niin kyllä ne jo aika varhaisessa vaiheessa alettiin se jälkireflektio tekemään, että jokainen keikka käytiin läpi, että mitä siellä tapahtui. Mutta itsensä vasta viimeisenä vuosina me päästiin tosi tarkempaan analyysiin, koska aikaisempina vuosina ei analysoitu sitä, että miten päätökset tehtiin, koska sitä ei ymmärretty, että miten yksilö sen päätöksen tekee. Mutta kyllä mä vielä ehdin elää senkin ajan, että kun me analysoitiin tehtäviä, niin sitten me ymmärrettiin, että ahaa, miksi tämä päätös on tehty, miksi jossain tilanteessa yksittäinen operaattori tai johtaja teki tämän päätöksen.

Tai sitten ihmiset uskallisivat sanoa, että olin vaan helvetin stressaantunut tästä, että oli pakko saada tehdä jotain. No se oli oikein tai väärin.

(1:02:41 – 1:03:09)
Ehkä vielä palataan alussa tuonne alkuun ja halusin, että Jakomäki Mikkeli keikasi. Se nyt on yksi varmaan Suomessa kuuluisimpia keikkoja, jotka ovat menneet ketuiksi. Mitä sieltä oli ne opit, mikä se muokkaisi varmaan eniten sitä Karhuryhmän tekemistä, tulevaisuuteen.

Mikä oli sieltä ne opit, mikä siellä oli, jotka meni ketuiksi ja mitä sieltä saatiin mukaan sitten?

(1:03:10 – 1:04:13)
Siellä meni tosi paljon asioita pieleen. Se, että ensinnäkin poliisin johtamisjärjestelmää muutettiin niin, että tiedettiin, että kuka on aina johtaa sitä tilannetta. Siellähän ei tajuttu, että siellä oli eri ihmiset, jotka sitten johtivat eri hetkessä.

Oikein ne poliisit eivät tienneet, että kuka täällä nyt johtaa, kuka täällä käskee ja kuka sen viimeisen sanan sanoo. Sitä ei silloin tiedetty. Ei ollut sellaista johtamisjärjestelmää.

Nykyään ne on hyvin tarkoin tiedossa, että kuka on yleisjohtaja ja kuka on se henkilö, joka johtaa sitä tilannetta. Kuka johtaa mitäkin ryhmää. Ne on selkeät ne johtamiseen liittyvät asiat.

Se oli ehkä yksi isoin juttu. Mutta oli siellä paljon sellaisia yksityiskohtia, mitä en tässä paljastaa, mitkä liittyvät sellaisiin taktiikoihin, mitä ihmiset eivät ymmärrä. Mutta ne on salaisia asioita.

(1:04:13 – 1:04:17)
Oisko se räjähdys voitu välttää täysin oikealla toiminnalla?

(1:04:18 – 1:04:24)
Varmaan olisi. Olihan Saksassa vastaavia keissejä 80-luvulla.

(1:04:25 – 1:05:44)
Se on tosi vaativa. Ymmärrän tuon johtamisketjun ja komentoketjun. Pitää olla selkeä.

Sitten noissa tilanteissa se, että siellä ei voi paljon kuuskutella sivulta, vaan täytyy tietää mitä tehdään. Mutta sitten vaikka noin virheet ja se tietyllä tavalla, että sen virheistä oppiminen vaatii sen valtavan luottamuksen ja sen dialogin. Noin lentokoneonnettomuudet ja niin, niin niistä toi kirja Black Box Thinking.

Siinä käsitellään tätä aihetta tosi paljon. Kun se komentoketju on liian suora, ja ennen oli kapteeni ja perämies, niin niillä oli todella iso ero. Samanlaiset sairaaloissa leikkaavat lääkärit käytti kaiken vallan.

Sairaanhoitajat saattoivat tietää, että nyt tehdään jotain väärää, mutta ei uskaltanut sanoa. Samalla tavalla näissä ongelmalähtöisissä tilanteissa kapteenilla saattaa kapasiteetti loppua, mutta perämies tietäisi, että miten tämä ratkaistaan. Mutta komentoketju estää käymästä tasavertaista dialogia.

Nämä muutettiin kansainvälisessä lentoliikenteessä ja sitten myös näissä isoissa sairaaloissa tämä johtamismalli. Miten tämä tasapainoilla on tietyllä tavalla siitä, että tuommoisessa tilanteessa tiedetään, mikä on komentoketju, mutta sitten tulee myös ne pienet oivallukset tai ne, jotta jotain katastrofaalista ei tapahdu.

(1:05:44 – 1:08:03)
Joo, ne on nimenomaan tämä tällainen tilanteen keskeyttämisen oikeus tuli siellä lentämisen kontekstissa, että kenellä tahansa, joka huomaa, että nyt ollaan menossa todella päinpersettä, niin kuka tahansa on oikeutettu keskeyttään se toiminta tai sanoo siitä ääneen. Ja nämähän pitää olla sellaisia asioita, että ne pitää olla sovittuja toimintamalleja, että eihän siinä ole kuitenkaan kysymys siis siitä johtamisen hierarkiasta, vaan kysytys sovitusta toimintamalleista. Että sama se on operatiivisessa toiminnassa, että siellä on selkeät johtajat, jotka vastaa niistä tilanteista ja tilanteen yleislinjauksista, mutta se, mitä tapahtuu siellä operaation sisällä nopeissa tilanteissa, ne vastaa, ketkä on lähimpänä, ketkä näkee, ketkä on siinä päätöksenteon ytimessä, eikä sinne ehi kukaan johtaja puuttua mitään väliin.

Ja nämä on toimintamalleja vaan, mutta ne pitää olla tosi tiedossa ja yleensä ei riitä, että ne on sovittu, vaan yleensä se tarkoittaa sitä, että niiden kanssa pitää elää kokemuksellisesti tarpeeksi pitkään. Leikkaussalit on hyvä esimerkki siitä, että koska leikkauksia tehdään koko ajan, niin se on todella ihailtavaa kuunnella. Se leikkaus oli kommunikaatio, keskenäinen kommunikaatio.

Mulla leikattiin joskus ajat sitten jalkaluutuosta ja mä en ollut muuta kuin selkäydin puudutuksessa. Ja sitten mä sanoin, että mä nautin tosi paljon kuunnella teidän kommunikaatiota tässä, miten hiottua se on. No, mutta nehän on tämmöisiä tuotantopajoja, että siellä on koko ajan.

Niin ne on hioutunut kokemuksesta, ne kommunikaatiotyyli sellaiseksi, että ei siellä hirveästi tarvitse arpoa, että kuka tekee, mitä tekee.

(1:08:05 – 1:08:52)
Puolis on synnytyksessä kesärleikkauksessa ja siellä oli semmoinen kahdeksan tai kymmenen hengen tiimi, niin terveisiä vaan Jorviin, niin siinä oli vähän samoja havaintoja pysty tekemään, että siinä kaikilla oli selkeät roolit, mutta se oli niin kuin makea se tunnelma, koska se oli niin rento. Siellä heitettiin läppää, mutta koko ajan kaikki tiesi, mitä tehdään. Ja siellä puhuttiin vain lomista ja muusta ja silti koko ajan pystyi havainnoimaan sitä, että mitä siellä tapahtuu.

En mä nyt ihan leikkaavaksi lääkäriksi vielä ruvennut tästä, mutta pystyi hyvin auditoimaan se tilanteen. Niin siinä tuli, mulla tuli sellainen tunne siitä, että prosessit on hiottu loppuun asti, ammattitaito on aivan mintissä, mutta roolitus toimii. Ja se oli vähän niin kuin jatsia olisi soitettu, että ne pystyi vähän kikkailemaan.

Joo, joo, kyllä, kyllä. Positiivisella tavalla.

(1:08:52 – 1:09:12)
Kyllä. Ja sitähän se parhaimmillaan on silloin, kun tiimidynamiikka on oikeasti kokemuksen kautta hioutunut, siellä on selkeät mallit, selkeät roolit, ei ole mitään epäselvää sitten kuitenkin viime kädessä, kuka tekee viimeisen päätöksen, siitä ei ole kellään epäselvää. Niin silloin se on parhaimmillaan tuomisto.

(1:09:18 – 1:09:57)
Toisaalta sanoit sitten, ulkomaista ja Saksassa on sellaisia reaitushommia tullut, niin minkälainen se oli se teidän kommunikaatio ulkomaille, koska täällä aika perähikillä ollaan pieni maa ja täällä ei nyt vielä ollut tapahtunut silloin mitään kummallista, mutta maailmalla, iso maailma, siellä oli jengiä ja kaiken näköisiä gangstereita ja siellä tapahtui paljon kaikkea, niin miten se oppi sieltä ja tänne tuli, että pystytään tilannetta tommosia hoitaa jatkossa, kun varmaan kaikki vähän niin kuin Ruotsin muoti tulee tänne kohta, että siellä käytetään ainakaan nättejä vaatteita ja tommosia on kahden vuoden päästä vasta täällä. Mutta aina joskus tulee joku.

(1:09:58 – 1:15:44)
Kyllähän Karhussa oli 80-luvulla aika aktiivinen yhteistoiminta Saksan kanssa, mutta sitten sen, että miten ne tiedot siirtyivät operatiiviseen käyttöön, niin näytti siltä, että ei mitenkään. Mutta kun mä sain toimeksi ja annoin 2000-luvun alussa perustaa Karhun koiraryhmän. Mä en oikein tiedä, että miten tämä nyt tehdään ja miten mä pitäisin tehdä se.

90-luvulla jo kokeiltiin, meillä oli koira keikoilla ja minä muun muassa sain 90-luvulla koiran, että siitä piti olla Karhu, tämmöinen erikoisyksikkökoira. Sitten me vasta saatiin varsinainen määräys siitä 2000-luvun alussa. Ja se oli hauskaa, että se minun ensimmäinen poliisikoira, josta piti tulla Karhukoira, niin sitten se Helsingin komentaja veti sanansa takaisin, että ei voi olla niin, että Karhussa on koiria, se perusen.

Mutta silti se minun ensimmäinen koira ehti kuitenkin olla vielä valmiusyksikössä koirina ja ehti olla operaatiossa vielä. Meillä kävi niin, että kun me alettiin treenaamaan, me valittiin, laitettiin hakemus Helsingin koirapoliisiin, että ketkä haluaa valmiusyksikön Karhun koiraohjaajiksi. Sitten alettiin kouluttaa ohjaajia tähän erikoisyksikkötoimintaan, mutta sitten me ei tietty, että no mitä me koirille, että siis miten koirat pitää käyttäytyä, että ne toimii tiimeissä.

Ja se lähti siitä, että ensimmäinen helikopteriharjoitus, niin lentäjää purtiin ja kahta pois, niin sitten lähde siitä rakentamaan näitä luottamusta. Ja sitten jotenkin tajus, että kun yksikön päällikkön kanssa puhun, yksikön päällikkö sanoi, että joo, että jos jokaisessa harjoituksessa joku lähtee saikulle, niin jotain te teette, jätkät, päin helvettiä. Itsekin tajusin, että kyllä tehdään.

Ja sitten täällä oli Suomessa yksi semmoinen poliisimies, joka oli käynyt Saksassa ja sanoi, että hän tietää nämä kundit, jotka on rakentanut sekin Special Engineers Commandon koiratoiminnan 70-luvulta. Ja niillä oli paljon keikkaa silloin, ne oli järkyttävän kokeneita tyyppejä ja ne tiesi, miten ne koirat koulutetaan, miten ryhmät käyttää koiria työkaluina, koska sehän on vain yksi työkalu. Ja sitten me matkustettiin Saksaan ja meillä oli kaksi suomalaista poliisikohdaa silloin mukana, että me otetaan osaa niiden tämmöiseen workshoppiin.

Ja mään ensimmäinen kohde, joka lähetettiin tämmöiseen kiinniottoon, se tippui semmoiseen etuun kuivaa joen uomaa ja se karkasi. Me oltiin semmoisessa huvipuistossa treenaamassa kolme päivää. Ja sitten siellä tuli aina vain tämmöisiä keikkatilanteita.

Ja sitten me olimme kolme ohjaajaa ja kaksi koiraa. Niin sitten ensimmäinen keikka oli, että ensimmäinen koira karkasi sinne kuivuneeseen joen uomaan. Sitten toinen koira, sillä oli metallikoppa päässä, kun se tuotiin siihen tilanteeseen, niin se löi ohjaajalta tuon naaman halki sillä metallikoppalla ohjaajalla.

Tietääkö, metallikoppa, kun iso koira heittää päälle näin, se osuu kasvoihin. Se oli meidän toinen pisto. Ensimmäinen koira karkasi, toinen koira löi ohjaajan naaman auki.

Ja sitten mä katsoin niitä saksalaisia, kun ne katsoivat. Ne yrittää olla kohtelia. Mutta mulla on semmoinen olo, että me ollaan ihan semmoisia kylähulluja, että me tullaan vaan ja sitten me sekoillaan täällä.

Se oli niin jotenkin nöyryyttävä se alku siitä, että joutui nöyrtymään. Vaikka mekin oltiin mielestämme kokeneita, ja meillä oli kaiken maailman kokemusta, ja koirilla oli kokemusta erilaisista poliisitilanteista, niin sitten me oltiin aivan niin kuin… Sitten me jouduttiin vaihtamaan melkein kaikki koirat, mitä meillä sillä hetkellä oli.

Kaikki koirat menivät uusiksi, koulutus meni uusiksi. Mä muistan, että mä olin Sipon sairaalan pihalla yksi kevät aamu. Sitten mulla oli kolmevuotias saksanpaimenkoira, josta piti tulla karhukoira.

Tosi voimakas semmoinen iso koira. Sen mä olin antanut samana päivänä kiertoon Pohjanmaalle poliisikoiraksi, koska siitä ei ollut karhokoiraksi. Sille ei vain ominaisuudet riittänyt.

Sitten mulla oli semmoinen ysiviikkoinen malikka. Tuo koira, mikä mulla on nyt tuossa, se oli kymmenenvuotias tuo, yheksänvuotias silloin. Tuo kuva on otettu.

Silloin se oli ysiviikkoinen. Mä istuin yksin siellä Sipon portailla ja ajattelin, että nyt alkaa kaikki alusta. Mä olin vastuussa siitä, että se yksikkö, että se koirayksikkö toimii, että siitä tulee tämmöinen toimiva yksikkö karhuun.

Mulla ei ollut mitään hajua, että miten se onnistuu. Meillä oli monessa suhteessa tämä Saksan linkki. Tietenkin sitten silloin oli Tanskaan, oli hyvät yhteydet ja Belgiaan.

Sitten ne tyypit, jotka auttoivat meitä rakentamaan, niillä oli iso merkitys, iso rooli.

(1:15:45 – 1:16:06)
Miten sen koiran saa just tämmöisessä tilanteessa tunnistaa? Teitä on vaikka siinä Karhunmiehen 6-7 ja sitten siellä on niin sanottuja vastustajia. Miten se koira tunnistaa, kun te kaikki vaikka menette samaan paikkaan?

Ketä on omaa ja ketä on vierasta? Onko se varmaan, mitä mä nyt ymmärsin?

(1:16:06 – 1:17:13)
Tätä on vähän vaikea selittää. Tätä on hyvin, hyvin hankala selittää. Käytännössä koirat on hyvin yksiulotteisia.

Niillä on tehtävä, niille osoitetaan kohde ja that’s it. Koira ei itse tee päätöstä. Mutta kyllä siellä hyvin tarkka pitää olla, että ei koira myöskään anna anteeksi sitä, että sinne ei voi juoksennella ihan mistä sattuu.

Sen takia se, miten se tiimidynamiikka toimii, miten jokainen tietää paikkaansa, varsinkin kun koiraa käytetään. Koira ei ole semmoinen, että se antaa anteeksi, että nyt sinä olitkin väärässä paikkaa. Ei se mitään, sinä olet oma.

Noissa tilanteissa, missä oikeasti ollaan tosi vakavissa tilanteissa, kaikki on tosi jännittyneitä, niin koirat on hyvin vaarallisia työkaluja. Ne ei ole semmoisia sosiaalisia, että kaikki saa kosketella ja kaikki saa pajata niitä. Muuten ne ei ole toimivia työkoiria.

(1:17:13 – 1:17:53)
Niin, mitä itse olen kuullut, voi olla, että tilanteet ovat muuttuneet ja omat kokemukset ovat sieltä ystävien ja tuttujen, jotka poliisinen niiden koirista, ei karhuryhmästä, mutta siellä on ehkä saanut sen kuvan just siitä, että niiden tarvitsee olla aika eri lailla koulutettuja ja se elämä, että eihän ne missään poliisilaitoksella asu, vaan se poliisin luona ja osa niistä pidetään häkeissä niistä koirista. Että ei niistä tehdä lemmikkejä. Ja se päätös, että joudut luopuun karhuryhmässä siitä koirasta, niin sehän ei liity pelkästään siihen koiraan, vaan sen koiran isäntään.

(1:17:53 – 1:17:54)
Joo, kyllä.

(1:17:54 – 1:18:03)
Myöskin, että ne ovat olleet varmaan aika vaikeita tilanteita. Tai siis se on varmasti eskaloinut myös ongelmia, se päätös, että tätä koiraa ei nyt sitten käytetä.

(1:18:04 – 1:20:44)
Joo, ja sitten varsinkin se alkuaika, kun sitä rakennettiin, kun me ei tietty edes mitä me rakennetaan. Ja sitten ohjaajat vaihtuivat myöskin lähivuosina ja sitten jossain vaiheessa tuli niin, että valmiusyksikön miehistä sitten koulutetaan koiranohjaajia. Mutta tänä päivänä Suomessa on Euroopan tehokkain koirayksikkö karhussa.

Karhun koirayksikkö on Euroopan paras tällä hetkellä. Ja tämä ei ole minun mielipide, että olen kuullut sen siis monelta muulta kuin pelkästään karhun koiranohjaajilta. Että monet muut eurooppalaiset.

Pääsin puhua tuossa, olikohan se viime syksynä, semmoiseen kansainväliseen workshopiin. Ja siellä oli edelleenkin tuttavia, jotka tiesi kuka minä olen. Ne tuli kertomaan, että Suomessa on muuten paras koiraryhmä.

Sitten itse olin edelleenkin, tuntui silleen hyvältä, että piru, että ei ainakaan itse sössinyt sitä. Että me saatiin riittävän hyvälle tasolle, jotta tämä nykysukupolvi, joka on siis huomattavasti meitä parempia, niin ne jatkaa. Ja se on semmoinen legasi-ajattelu, mikä monesti on uusissa yksiköissä.

Että sä teet aikasi yksikön eteen töitä. Yksikkö ei ole sinua varten. Ja monestihan työntekijät ajattelevat, että työnantaja pitää olla minua varten.

Organisaatio pitää olla perustettu minua varten. Ei. Se ei ole perustettu sinua eikä sinun lomia varten, vaan se on olemassa jotain ydintehtävää, mikä organisaatio pitää tehdä.

Ja työntekijät on sitä organisaatiota ja niitä asiakkaita varten. Näinpäin se menee. Mutta ei se tietenkään sitä tarkoita, eikä työnantaja sitten kuuntele ihmisten toiveita ja pidä huolta siitä, että ihmiset voi työyhteyssä hyvin.

Mutta se ajatusmalli on semmoinen, että ainakin erikoisyksikössä ymmärretään, että me ollaan täällä tätä yksinköä varten. Ja me ollaan aikamme. Täältä ei kukaan jää eläkkeelle.

Ja sen aikaa, kun minä olen, teen parhaani, että jätän semmoisen positiivisen jälkeen. Minun pitää huoli siitä, että se yksikkö jää parempaan tilaan, kun minä lähden sieltä pois, kun olen tullut sinne. Joten se menee väärinpäin.

(1:20:44 – 1:22:09)
Mietin vielä sitä tilannetta niiden koirien kanssa. Peilaan tällaiseen omaan muistoon, hyvin vähäpäätäinen, mutta silti itselle merkityksellinen. 1997-1998 olin satakunnan lennostossa sotilaspoliisina kiekouran aikana.

Siinä olisiko ollut 4-5 kuukautta partioimassa hornetteja öisin siinä lennostossa. Meillä oli silloin 9-milliset ja rynnäkkökiväärit. Molemmissa oli kudenpiipussa 5 plus 5.

En minä niitä kuteja pelännyt ja niitä yötehtäviä, mutta meillä oli muutama poliisikoira. Sotilaspoliisikoira. Ne oli koulutettu aika kovin keinoin silloin.

Muistan sen ohjaajan, kun hän sanoi, että kaikki menee ihan hyvin, kunhan sinä et kävele hänen edellään. Muistan, kun yöllä tuli jotain hälytyksiä ja mentiin katsoa hornethalliin, että mikä siellä on tilanne. Ei minua se pelottanut, että meillä oli 9-millinen siinä ja kudit siellä mukana, vaan se, että en mene sen koiran tielle, kun me mennään siitä avatusta hangarin ovesta sisään.

Se oli aika todella iso voima, mikä siitä oli. Jäin miettimään sitä, että kuinka paljon se tuo karhuryhmälle, ne koirat ja niiden mukana olla vaativiin tehtäviin, myös turvaa ja voimantunnetta.

(1:22:10 – 1:22:52)
Jussi Latvala Tottakai. Lähdepä sinne pimeään mettään hakemaan miestä, joka haluaa tappaa sinut. Ja sinulla ei ole koiraa.

Lähdepä yksin tai kaksin. Tai sitten niin, että sinulla on todella kokenut koira. On siinä eroon yö ja päivä.

Nimittäin jonkun kerran on elämässä tullut se koettu, että lähdetään pimeään maastoon hakemaan pahaa poikaa. Ei sinne ole mitään asiaa, ellei ole koira. Vaikka olisi pimeän näkölaitteet, vaikka olisi lämpökiikarit, vaikka olisi mitä tekniikkaa.

Jos sinulla ei ole koiraa, niin ei mitään asiaa maastoon. Jussi Latvala Tottakai.

(1:22:58 – 1:23:48)
Upeasti kuvattu tuo, jos ajattelee nyt. Me ollaan oltu aika rankoisaiheessa tänään. Me ollaan oltu kuolemassa, me ollaan oltu karhuryhmäkriisitilanteissa.

Me ollaan oltu siinä, että miten pystyy treenaamaan keho, ne prosessit, ne ympärillä olevat asiat on läsnä. Mutta sitten tosi voimakkaasti on se mielenhallinta ja siihen sen haltuunottaminen. Haluan lopettaa tämän podcastin erittäin hienoon juttuun.

Sinä olit Hesarin haastateltavana aiheesta ohjelmoitu mieli. Tässä on mun mielestä tosi paljon positiivista ajattelua. Sinä kerrot siinä haastattelussa, että sinä haluat aamulla herätä ja päättää, että tämä päivä on hyvä päivä.

Sinä uskot, että tiedostoimintamieli on ohjelmoitavissa uudelleen. Kerro vähän siitä. Musta tuntuu, että me tarvittaisiin vähän tällaisia oppeja lisää.

(1:23:49 – 1:26:11)
Se mielenhallinta on ehkä semmoinen myöskin vähän negatiivinen konnotaatio, että tässä nyt pitää hallita jotain, koska ihmisen mieli ja tietoisuus on kuitenkin niin mysteeri, että ei se ole meidän käsissä hallita sitä. Mutta me voidaan ehdottomasti ohjelmoida ja kehittää vaikka ajattelun taitoa tai tulkinnan kykyä Tänä aamunakin kun heräsin viiden jälkeen kotoa, niin ensimmäisenä kun sain silmät auki, niin sanon ihan itselleni, että Harri, tästä tulee hyvä päivä. Tästä tulee hyvä päivä, vaikka tuo tie on lähin lumipyryyn ajan tuonne auraaltojen sekaan, mutta tästä tulee joka tapauksessa hyvä päivä.

Tähän asti se on ollut hyvä päivä. Kyllä mä siihen uskon, että se mihin me uskotaan, niin sillä on aika iso voima siis minun kehomielijärjestelmässä. Jos mä uskon siihen, että mä ajattelen kirkkaasti ja selkeästi ja mä ajattelen asioista kuitenkin rakentavasti ja positiivisesti ja hyvän tahtoisesti, niin kyllä se muuttaa minun tapaa ajatella elämää ja miten mä tulkitsen maailmaa.

Ja mä uskon siihen. Ja siinä kannattaa olla tarkka, että mihin uskoo. Meillähän voi olla, että meidän lapsuudesta asti on syötetty jotain niin kuin kummallista käsitystä siitä, että mitä elämä on.

Että sä et saa jotain vastuullisen ihmisen mallia. Sun vanhemmat ei olekään nyt työssä, ne käyttää päihteitä ja sitten ne syöttää sulle, että kuule, että tämä yhteiskunta vaan, kuule, vie sinut. Että sinne vaan kelaa jonoja.

Kaikki, mitä sä oot irti, otat. Ja tämmöistä malliahan voi tulla kotoa. Ja sieltä on pitkä tie kääntää se mentaalimalli niin, että ei kun mä opiskelen ja mä menen töihin ja maksan veron ja kasvatan lapseni ja osallistun yhteiskuntaan versus se, että saat kotoa hyvän mallin.

Ja sinua kannustetaan, että menee ihmeessä. Jos haluat pelata jääkiekkoa, niin ei kun sinne vaan. Me kyllä kuskataan.

Eikun vaan.

(1:26:11 – 1:26:41)
Miten tätä voi harjoitella? Kun mä mietin sitä niin kuin, että mitä somesta tulee ja mitä teollisuudesta ja muualta nousee esiin niin kuin asioita, jotka tietyllä tavalla sekottaa sitä meidän päätä joka päivä uudelleen. Meillä on töissä liikaa paineita.

Meillä on liian monta asiaa. Meillä on kotona asiat ei toimi. Ja niitä haasteita tulee joka puolelta.

Vaikka sinulla olisi välillä kirkas ajatus, hyvä suunta ja hyvä tahto, niin se lipsuu. Se oltaisiin siellä arjessa. Miten sitä voi treenata?

(1:26:41 – 1:28:14)
Se lipsuu aina. Ja sen takia sitä pitää treenata. Jos ei sinulla ole polkua, niin sinulla ei ole ikinä mihin palata.

Mä en pitää luoda se polku. Se joku elämänpolku tai ajattelunpolku tai tämmöinen minun filosofinen tieni tässä elämässä. Minun pitää se luoda.

Tai pitää. Eihän sitä ole pakko luoda. Eihän tässä elämässä tarvitse kuolla loppujen lopuksi.

Ja kuolema tulee kaikille jossain vaiheessa. Mutta mä ajattelen niin, että se polku kannattaa luoda. Se pitää muokata itselleen.

Ja se lähtee siitä, että mä tiedän mikä mulla elämässä on tärkeää ja merkityksellistä ja mihin mä satsaan. Mihin mä annan aikaani? Kenelle minä annan aikaani?

Ja mitä mä sillä ajalla teen? Mitä mä kunnioitan? Mistä mä olen kiitollinen?

Minkälaisiin haasteisiin mä suostun vapaaehtoisesti? Ja sitten me aina eksytään siltä. Aina.

Ja sitten me palataan takaisin. Näinhän tämä harri oli. Näinhän sinä olet tämän kirjoittanut, päättänyt ja sopimut itseni kanssa.

Ja siihen me tarvitaan toisia. Että me muistutetaan, että hei Arska, mitä lupasit muuten silloin? Niin tuota, mitä sinä olet nyt tekemässä?

Joo joo, hyvä hyvä. Näinhän tämä on. Me tarvitaan yhteisöllisyyttä ja toisiamme siihen.

Ja hyvä yhteisöllisyys on sitä, että me autetaan ihmisiä eteenpäin siinä ihmisen omalla polullaan.

(1:28:16 – 1:32:20)
Hei, kiitos Harri tästä erittäin mielenkiintoisesta keskustelusta. Sä päätit, että aamulla kun heräsit, on hyvä päivä. Toivottavasti ei pilattu sun päivää.

Aika monen päivän mekin pystytään pilaamaan, mutta toivottavasti ei pilattu sun päivää tällä meidän podcastilla. Mutta loistava saati sinut hei vieraaksi tänne ja mahtavaa keskustelua. Kiitoksia kun tulit.

Kiitos Harri todella paljon. Se oli kovaa tykitystä. Aika paljon tuli oppeakin, vaikka mä oon aika monen alan asiantuntija, mutta ehkä toi mieli ja kehon kova yhteys, miten se stressitaloustaso säädellään, miten harjoitellaan stressitilanteita, tekee aika lähtemättä vaikutuksen.

Jopa tuntuu, että mulla on stressitaloustasot laskenut, vaikka sun vieressä onkin tässä. Kiitos Harri. Oli kyllä huikeet settiä.

Jos miettii, miten Harri on päätynyt karhoryhmään, se tarina sieltä lapsuudenmetsistä ja ketun tappaaminen, kun isä pitää nilkoista kiinni ja ammutaan se sinne koloon. Kyllä se selvisi, että kaveri tietää, mistä puhuu. Tosi kylmä, analyyttinen, mutta lämmin henkinen samanaikaisesti on Harri.

Oli helppo uskoa kaikki, mitä hän tänään meille kertoi. Oli pysäyttävä kohtaaminen. Oli mahtava kuulla karhoryhmätarina ja se, kuinka pihalla se karhoryhmätehtävä alunperin oli, kun hän sinne 90-luvulla meni.

Miten sitä johtamisjärjestelmää muutettiin ja koko sen organisaation toiminta. Miten hän toi sinne mukaan myös kansainvälisiä yhteyksiä sen karhoryhmän poliisikoirien osalta. Miten sitä koko ryhmää kehitettiin ja tuotiin siihen toimintamalliin muutoksia, minkälainen se karhoryhmä nykyään on.

Aika iso polku kuljettiin siinä podcastin aikana. Miten pihalla niiden koirien kanssa oltiin aluksi. Nyt puhutaan Euroopan parhaista koirayksiköstä.

Aika monen kehitys. Toi, mitä Harri puhui, kun otettiin se AIS-agentit, niin aika yllätyksenä, että kunnon koulutusta, minkälaisissa stressissä nojaa aseet ojossa saman tien, niin noin iso organisaatio, niin miten siellä ei saada sitä hommaa jiiriin. Ja hyvin otti Harri pointin, että nähdäänkö Suomessakin, että on aikamoisissa stressitilanteissa ja painetta tulee tuolla kentällä.

Ja on täälläkin ehkä noin kärjistyneitä tilanteita, mitä on Jenkeissä, mutta Suomessakin mielisotuksia ja kaiken näköisiä toimintaa, missä poliisin pitää olla mukana ja rauhoittamassa tilanteita, niin siellä ei kyllä tehdä tommoisia juttuja, mitä on Jenkkipäässä. Johon selkeästi näkyi se ammattitaito ja koulutus ja se mielenhallinta, stressin hallinta. Jos ajatellaan, että meillä oli keisi parhaimmillaan paineen alla, niin se selkeästi aukesi tänään.

Ja se, että miten se keho, mitä se ympärillä olevat asiat, miten ne prosessit, johtaminen, miten se sun oma arki. Ja sitten se luottamus, rehellisyys, se oman kehon ja mielen hallinta yhdessä, niin miten se pelaa sitä, että sä oot parhaimmillaan paineen alla. Siitä me saatiin tänään tosi paljon osoituksia, että miten sä voit viedä sitä.

Ei pelkästään urheiluun, niin kuin nostit, vaan myös yrityselmään ja sinne arkeen. Ja sitten toisaalta myös se, että kuinka me ollaan tässä nykyhetkessä niin monen paineen alla, jotka estää meitä olemasta parhaimmillaan. Se oli aika koskettava siinä.

Ja ehkä toi lopetus, että sä voit aamusin päättää, että tästä tulee hyvä päivä. Sitä mieltä voi hallita, kun sä oot treenannut sitä riittävästi. Sä voit itse ohjata itseesi tekeen oikeita asioita, oikeita päätöksiä, ja sä voit vaikuttaa siihen, että tästä päivästä tulee hyvä päivä.

Joo, ja nyt mä tiedän, että heti kun tulee Teams-kutsu seuraavan kerran pamahtaa, niin mä pistän hylkää siihen. Se on ihan bombseekerit. Huomis, että tulee ehkä meillekin taas hyvä päivä.